Molempien vanhempien kulta (sisältää Sinkkos-stressin)

Loppukesästä kirjoittamani pohdinta siitä, kuka meidän perheessä saa jäädä kotiin vauvan kanssa, kirvoitti aikoinaan pitkän keskustelun. Siellä oltiin eri mieltä, samaa mieltä ja ihan kaikkea siltä väliltä. Taisipa joku Vierailija ihan rehellisesti vetää sukset nenäänsäkin (ihanan Ilona-ystäväni toteamusta lainaten).

”Symbioosi tulee hyvin näkyviin 6-9kk iässä, jolloin vauva alkaa tiedostaa olevansa erillinen yksilö ensisijaisesta hoitajastaan ja alkaa kokea eroahdistusta”, minulle kerrottiin.
Ja: ”Lasta ei voi vaatia muodostamaan samanlaista kiintymyssuhdetta molempiin vanhempiinsa, vaan hyvin usein lapsen ja äidin välille syntyy se ensisijainen kiintymyssuhde.” Ja tätä rataa. Sanottiin kyllä aika paljon terävämpiäkin lauseita, mutta ei siitä sitten sen enempää.

Joka tapauksessa: lupasin tuossa keskustelussa, että palaan aiheeseen myöhemmin ja kerron rehellisesti, miten vauvan kiintyminen vanhempiin meidän perheessä on kehittynyt – keskustelussa kun jotkut olivat sitä mieltä, että meidän tasa-arvoisen vanhemmuuden ajatuksemme on ”luonnoton” ja jossain vaiheessa äiti tulisi jotenkin ”luonnollisesti” lapselle läheisemmäksi.

Silva täyttää ensi viikolla 10 kuukautta, eli ehkäpä se sopiva ”myöhemmin”-aika on juuri nyt.

silva_ja_krista_15.7_copy.jpg

Äiti ja vauva joskus heinäkuussa.

*******

Sinkkos-stressi

Heh, ensin täytyy varmaan kertoa Sinkkos-stressistäni. Keskustelussa nimittäin oli  myös paljon hyviä, perusteltuja kommentteja molempiin suuntiin. Emma30 perusteli minulle Jari Sinkkoseen vedoten näin:

…”päällimmäisenä tarve YHTEEN ensisijaiseen kiintymyksen kohteeseen ensimmäisen elinvuoden ajan. Tuo ensisijainen kiintymyksen kohde voi aivan yhtä hyvin olla isä, imetys ei tietysti silloin onnistu, mutta jos ravinto jätetään tässä ulkopuolelle, niin isä voi aivan yhtä hyvin olla se ensisijainen huolenpitäjä siinä missä äitikin.

Oleellista lapsen kannalta on se, että tuo ensisijainen hoitaja ja kiintymyksen kohde, se TURVASATAMA, olisi ensimmäisen vuoden ajan pysyvä, erityisesti sinne noin 10kk asti.”

Tämä pysäytti. Sinkkoseen viittaaminen kun kuulostaa tietysti perustellummalta kuin jotkut tuohtuneet ”se nyt vaan on LUONNOLLISTA” -huudot. Apua, olemmeko olleet täysin väärillä jäljillä ja tehneet nyt jotain ihan päin p*settä…?

Sattumoisin sama kirja (Lapsen kanssa – hyvinä ja pahoina päivinä) löytyi myös omasta kirjahyllystämme. Selasin sitä kädet täristen kuin piru Raamattua ja kyllä: löytyihän sieltä juurikin tämä ajatus. Kirjaimellisesti näin:

”…vaikka vauvalla on alusta asti hämmästyttävä kykyjen kirjo, se tarvitsee silti yhden erityisihmissuhteen, yhden kiintymyksen kohteen ylitse muiden. Tähän ”objektiin” se leimautuu ja kehihttyy syntyvän perusluottamuksen varassa.” (Sinkkonen 2009, 23)

 

Apuaaaaah! Ahdistuin. En lukenut kirjaa sen pidemmälle. Tuli Sinkkos-stressi.

”Mitä jos olemme tietämättömyyttämme pilanneet koko hemmetin varhaisen vuorovaikutuksen tarjoamalla kaksi syliä yhden sijaan”, märehdin yön pimeinä tunteina. Etenkin kun Silvan ensimmäisten viikkojen aikana isi taisi olla päähoitovastuussa, ja äiti loi toimivaa suhdetta lähinnä rintapumppuun ja pesukoneeseen…

”Katso nyt tuota meidän vauvaa. Näyttääkö se sun mielestä siltä, että sillä olisi turvallisuudentunteessa jotain vikaa…?”, Joel lohdutti viitaten hyväntuuliseen ja onnellisen näköiseen pikkunaperoon.
”Mutta mitä jos se on vaan apaattinen?”, yritin vielä – Silva kun ei paljon protestoi vaan napottaa tyytyväisenä tutti suussa niin vaunuissa kuin auton turvakaukalossakin.
”Hei kuule katsopa sanakirjasta, mitä apaattinen tarkoittaa. EI OLE”, Joel vakuutti.

silva_iloitsee_kristalle.jpg

Silva (4kk) virnistää isin sylistä äidille.

Vähitellen Sinkkos-stressi laantui ja unohtui. Kirja on edelleen lukematta ja todennäköisesti pysyykin niin. Sori, Sinkkonen!

*******

Miten vauvavastuut meillä menevät?

Tästä olen kyllä usein kirjoittanutkin… Mutta kertaan silti 🙂

Meidän perheen vauvanhoidolliset järjestelyt sujuivat siis niin, että tällä hetkellä minä olen Silvan kanssa kotona (ihanaa!)  – ensin vanhempainvapaalla ja pian hoitovapaalla, ainakin elokuuhun asti. Joel tekee töissä ainakin nyt 3 kk ajan nelipäiväistä viikkoa, eli on aina keskiviikot kotosalla. Tämä nelipäiväisyysjakso ajoitettiin tarkoituksella juuri sille ajalle, kun vierastaminen kai on yleisintä.

Neljänä viikon arkipäivänä minä olen siis päivät kaksistaan Silvan kanssa. Joelin tullessa kotiin minä muutamana iltana kiiruhdan sirkustreeneihin tai tanssitunneille, eli vauva ja isi saavat usein viettää arki-ilta-aikaa keskenään. Myös keskiviikkot ja viikonloput ovat ”isi-päiviä”  – tosin usein se menee niin, että oleillaan koko perhe kolmestaan, kun meillä vaan on niin kivaa 🙂

Minä imetän edelleen öisin ja muutamia kertoja päivässä. Kiinteidensyöttöpuolen hoitaa useimmiten Joel, kun on kotona. Vaippatekniikan kanssa sama: homma on yleensä Joelin iltaisin ja ”isi-päivinä”. Kylvettäminen on kokonaan isin juttu, vauvaharrastukset taas äidin.

Tämä kaikki on mennyt meiltä ikään kuin automaattisesti näin – varsinaisia ”nyt päätetään tehdä näin” -keskusteluita ei siis ole käyty muun kuin työssä/kotonaolojärjestelyiden suhteen.

silva_joel_25.8.2012_30_copy_2.jpg

Isi ja vauva nimiäisten jälkeen.

*******

Tyytyväinen pikkutyyppi

Ja millä tuloksin? No, ei Silva varsinaisesti mitenkään traumatisoituneelta vauvalta vaikuta 🙂 Perustyytyväinen pieni ihana napero. Rauhallinen ja iloinen. Surumielet ovat suht harvinaisia ja menevät nopeasti ohi. Kasvatuksestahan en tietysti mitään tiedä (jep – kun en lukenut sitä Sinkkostakaan), mutta oman arvioni mukaan pikkuyypin perusturvallisuuden tunne on hyvällä tasolla.

Mutta jos olisi pakko nimetä Silvalle tällä hetkellä se ensisijaisempi vanhempi, kyllä se kuitenkin äiti olisi. Mutta isi ei silti ole missään vaiheessa jäänyt mihinkään ”kakkosvanhemman” asemaan: kaikkiin päivän puuhiin (imetystä lukuunottamatta) isi on koko ajan kelvannut Silvalle aivan yhtä hyvin kuin äitikin.

Heh, eli ei kovin dramaattista kerrottavaa – aika normaalia, sujuvaa vauva-arkea siis täällä 🙂

*******

Eli…

ei: En siis ole muuttanut mieltäni: uskon edelleen siihen, että meidän perheessä vanhemmuus voidaan toteuttaa niin, että lapsella on ”kaksi ykkösvanhempaa” (vivahde-eroilla, luonnollisesti).

kyllä: Olen kuitenkin kokenut aiheesta Sinkkos-stressiä, mutta…

ei: En silti haluaisi tehdä asiaa toisin.

 

Tämä ”mahdollisimman jaettu vanhemmuus” on siis edelleen meidän perheelleemme se oikea tapa. Eikä se siis ole siis mistään kasvatusoppaasta luettu, vaan se on jotain, mikä jossain syvällä meistä itsestämme oikealta tuntuu – ei yleispätevänä sääntönä, vaan juuri meille henkilökohtaisesti.

Lupaan kuitenkin edelleen kertoa rehellisesti, jos muutan mieleni 🙂

 

 

kuvat: Pentti Sammallahti

Kommentit (54)
  1. Oooo kiitos kivasta palautteesta! Joo, omaa reilun vuoden kestänyttä äitiyttäni voisikin kuvata jotenkin epävarmuuden ja varmuuden jatkuvana vaihteluna – alussa rutkasti enemmän sitä epävarmuutta, viime aikoina taas reippaasti varmuuden puolella. Kai se on sitä äidiksi kasvamista 🙂

    Mä olen muuten näin jälkikäteen monesti huomannut, että tuota Sinkkosen nimeä käytetään perustelemaan jos sun minkälaisia mielipiteitä – joskus ihan vastakkaisiakin 🙂 Hän on varmaan antanut niin paljon lausuntoja, että sieltä yksi lause irroittamalla voidaan perustella lähes mitä vain 😀 Näin jälkikäteen (juuri tuon varmuuden voitettua epävarmuuden) voikin helposti uskoa, että ajatus on nimenomaan tuo vähintään yksi – ei vain yksi.  Kiva, että tuohon ajatukseen tuli vahvistus sieltä teidän luennoltakin!

    Hei ja kovasti tsemppiä huomiseen tenttiin, puutalobabylandiassa pidetään peukkuja! (toivottavasti sait luettua kuitenkin 🙂 )

  2. Hei!

    Törmäsin blogiisi eilen, ja olen nyt siitä törmäämisestä lähtien lukenut kaikki tekstisi tähän asti, jäin siis koukkuun varsin helposti! Kirjoitat todella, todella kivaan tyyliin! Kirjoituksistasi huokuu semmoista (ehkä iän tuomaa) varmuutta, vaikka muka oletkin epävarma 😀 No, kuulostanee oudolta mutta ehkä tunnistat itsesi tästä kuitenkin? Sinulla on ihana, positiivinen asenne etkä vedä turhista herneitä nenään, tykkään! Olen itse myös positiivinen ihminen enkä loukkaannu helposti, muuten meissä ei sitten mitään samaa olekaan 😀 Tai no ikäeroa ei paljoa ole. Mutta minä olen sellainen huithapeli-äiti joka ei läheskään aina tiedä missä lapsi menee ja mitä täällä asunnossa tekee, annan aika vapaasti kokeilla omia taitojaan ja rajojaan. Tuen ja rakastan paljon, mutta yritän ennenkaikkea ohjata omatoimisuuteen ja reippauteen. Koska olen itse sellainen. Mutta on lapsenikin, en minä arkaa ja herkkää lasta ehkä samoin kohtelisi. Ehkä. Mistä minä sen tiedän? Mieheni sitten taas rakentaisi lapselleen kuplan ympärille jos voisi. Että varmaan tällee yhessä saahaan tosta ihan toimiva tyyppi 😀

    Tämän blogin lukeminen on ollut mukavan virkistävää, täällä on kivoja aiheita ja sinulla on miellyttävä tyyli kirjoittaa.

    Minulla on siis itselläni huhtikuun alussa kaksi vuotta täyttänyt tyttö. Opiskelen sairaanhoitajaksi, ja nyt tämä blogin lukeminen on haitannut mun tiistaiseen tenttiin valmistautumista!! Tentin aiheena on Lapsen ja nuoren psykologinen kehitys. Ja se on nyt siis se syy miksi kommentoin tätä ketjua. Vaikka tämä on jo sanottu useampaan kertaan, niin kertaanpa silti: Lapsella on oltava vähintään yksi turvallinen kiintymyssuhde, vähintään yksi. Ja mie tiiän koska just tuon John Bowlbyn kiintymyssuhdeteoriaan liittyen luentoprujuista luin, tunnilla nimittäin vielä kysyimme tarkennusta, että vain yksi vai vähintään yksi. Ja vastaus oli: vähintään yksi.

    Nyt jatkan tätä muka tenttiin lukemista, eli blogisi lukemista. Paitsi että lapsi heräsi päikkäreiltä joten jatkan lukemista illalla. Niin ja se piti vielä sanoa, että lapsellasi on äärimmäisen kaunis nimi. Ja minulle merkityksellinen. Minun siskollani/perheelläni oli suomenajokoira jonka nimi oli Silva. Silva menehtyi helmikuussa lähes 11-vuotiaana hukkuen tapaturmaisesti metsästysreissulla. Silva on ollut meidän mielestä aina aivan mielettömän kaunis nimi, ja siskoni varasi sen oman lapsensa nimeksi vuosia sitten. Oli hauska nähdä nyt noista kuvista pieni tyttö, jonka nimi on Silva. Kaunis tyttö 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *