Näkymätön äiti-ihminen

Muistan ihan selvästi sen hetken, kun huomasin, että satunnaisen ohikulkijan silmissä olen siirtynyt kategoriasta ”nuori nainen” sarjaan ”äiti”. Tämä tapahtui (missäpä muuallakaan kuin) Viikin Prisman hedelmäosastolla viime talvena.

Olimme siis Joelin kanssa ”leikitään perhettä” -ostoksilla Prismassa. Minä olin muuten vielä oma pienikokoinen itseni, mutta raskausvatsa oli tiukan takin alta jo selvästi näkyvillä.

Siinä hedelmäosastolla oli appelsiinejä valikoimassa toinenkin pariskunta, jonka mies vilkaisi minua. Ei siis mitenkään provosoivasti tai paheksuttavasti – ihan sellaisella tavallisella arkisella tavalla, millä vilkaistaan vastakkaisen sukupuolen edustajaa: ilman mitään taka-ajatuksia, mutta silti jotenkin noteeraten toisen läsnäolon.

Mutta sen sijaan, että katse olisi lipunut korrektin huomaamattomasti minusta pois, se äkillisesti jotenkin terävöityi ja tipahti yllättyneenä kohti vatsaani. Kuvittelin melkein kuulevani miehen  päänsisäisen ”raks-raks-aivot-prosessoi” -raksutuksen – minkä jälkeen miehen katse siirtyi taas rauhallisesti arkisten appelsiiniostosten pariin, vieressä pariskunnan nainen selitti jotain juttua.

Silloin sen siis jotenkin tajusin: tästä eteenpäin minut luokitellaan siis äidiksi. Kaukana olivat yhtä äkkiä ne ajat Bulevardin S-marketissa, kun eräskin surffitukkainen hymypoika lähestyi minua ystävällisesti ostoksiini vilkuilen: ”Hei mä huomaan, että sä oot kissaihminen. Mä näin sut aiemminkin täällä pyöräilemässä, asutko sä täällä jossain lähellä…?” Ja niin edelleen.

Luultavasti minua ei enää koskaan yritetä pokata ruokakaupassa. Tavallaan jopa vähän haikeaa.

*******

Vaunujen kanssa liikkuessani olen huomannut muuttuneeni jotenkin näkymättömäksi. Totta kai minua autetaan esimerkiksi ovissa ja ollaan muutenkin (useimmiten) ystävällisiä – onpa useamman kerran joku vaunupaikkojen lähettyvillä istunut nuorimies noussut ylös ja antanut minulle paikkansakin.

Mutta. Sitä on vaikea selittää, ehkä vaikea ymmärtääkin. Kun istahdan siihen minulle tarjottuun istumapaikkaan, tunnen jollain tavalla, että kyseinen nuori mies antaa paikan ”jollekin vaunujen kanssa liikkuvalle äidille” eikä viiden sekunnin päästä kysyttäessä muistaisi mitään minusta.  Jokin nainen-ominaisuus on hävinnyt, äiti tullut tilalle.

 

 

 

 

 

 

Tämä on kuvateksti. Ai etkö huomannut kuvaa? Sehän on siis tämänpäiväinen ”päivän asu” -kuvani. Terveisin näkymätön äiti.

*******

Eikä se äitinäkymättömyys liity vain vastakkaiseen sukupuoleen. Alkukesästä istuimme kavereiden kanssa Vanhankaupungin koskella. Oli jo aurinkoisen lämmintä, mutta tuuli oli kalsea, ja tuoreena äitinä jännitin mahdollista rintatulehdusta. Päädyin käärimään huivin ”tuubitopiksi” t-paitani päälle, ja kun lähdimme kävelemään kotiin päin kyselin mielipidettä, että miltä tuo kötöstys näyttää: voiko niin lähteä ”julkisesti” kävelemään.
”Totta kai voit! Sä työnnät vaunuja, niin sulta menee läpi ihan mikä vain!”, minua iloisesti lohdutettiin. Öööö – kiitos?
”Ihan eri asia, jos minä lähtisin kävelemään tuon näköisenä”, sama tyttö jatkoi.

Okei hmm. Otin huivin pois.

*******

Voi olla, että tämä äitinäkymättömyys onkin vain jokin kumma juttu oman pääni sisällä. Ennen saattoi tuntua ka-ma-lal-ta, jos oli bad hair day tai muuten vaan silmäpussimonsteripäivä. Nyt se on jokapäiväistä eikä tunnu missään. Ehkä en vain itse enää välitä, miltä muiden silmissä näytän.

Vapauttavaa se on joka tapauksessa.

Lähden kohta vaunuineni ja vauvoineni lounaalle Ruoholahden uuteen Dylaniin; trendipaikka todennäköisesti. En taida jaksaa laittaa ripsiväriä.

Kommentit (32)
  1. Voin lohduttaa että kyllä sua vielä miehet ”sillä silmällä” katselee siellä lähikaupassakin, silloin kun lapsi jää kotiin ja hilppaiset sinne yksiksesi 🙂

    Muistan kuinka oudolta tuntui kun ensi kertaa olin liikenteessä ILMAN vauvaa ja vaunuja ja yhtäkkiä olin taas olemassa vastakkaiseisen sukupuolen silmissä. Ihan lähikaupassa maitoa hakemassa, samoissa vaatteissa ja meikeissä missä kuljin yleensä vauvan kanssa eli ei kyse edes siitä että öitiyden myötä ei huolehtisi ulkonäöstään… ja nuoret pojat vislasi petään *hah*

    MILF, totta tosiaan. Nyt eronneena 37 vuotiaana kolmen lapsen äitinä, vientiä olisi vaikka kuin 20-30 vuotiaiden miesten keskuudessa. Olen usein kysynyt näiltä mikä pojilta mikä ihme vanhemmassa naisessa viehättää kun olisi nuorempia (ja kauniimpia) tarjolla… kuulemma se on itsevarmuus, rentous ja luonnollisuus, nuoret tytöt ovat heidän mielestään liian pinnallisia ja kuitenkin ennakkoluuloisia.

  2. Heta margareta: Kiinnostaa! Tai siis puhun tässä kyllä nyt vain omasta puolestani. Mutta itselle ainakin ehti kertyä 34 vuotta myös ei-äiti-elämää (jolloin itse tuli varmasti vahingossa oltua tyhmä ja tökerö tajuamattaan) ja siksi on vaan ihana kuulla kakkavaipattomien ystävien juttujakin välillä 🙂

    Tietysti nämä äitiyshormonit pistävät kyllä aika tehokkaasti pään sekaisin alkuun ja äitien omat puheenaiheet ovat monesti sitä vauva-vauva-vauvaa. Se on jännä, kun kaveri saattaa kertoa vaikka tosiaan jotain viini-jumppa-poikaystävä -juttua, ja äiti kuuntelee sujuvasti, mutta jatkaa ”niin joo tuostapa tulikin mieleen, että mun vauva…” 😀

    Mutta kyllä se (suurimmalta osalta ainakin) menee varmasti jossain vaiheessa ohi 🙂 Toivottavasti!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *