Narsisseja huutajalle

Huusin tänään Silvalle.

Sanoin jopa v*ttu ja j*malauta.

Tilanne oli juuri sellainen, jossa ei pitäisi menettää hermojaan. Tirpalla on menossa äiti-äiti -kausi; eikä siinä mitään, näitä kausiahan tulee ja menee. Mutta nyt, kun pää on ollut täynnä räkää monta vuorokautta ja napero on roikkunut koko ajan lahkeessa/hihassa/sylissä ja kitissyt vaihtelevalla volyymilla… Ja JUST kun mä olin lähdössä kiireellä takki päällä ulos ja tirppa menossa (väsyneenä) päikkäreille, tulee TAAS ”äiti ei saa lähteä minneKÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄN” -itkukohtaus… Sellainen, jonka kirkas korkea volyymi saa oopperalaulajat kalpenemaan ja lasit helisemään. Ja räkäpään räjähtämään.

Kyllä, tein myös sen klassisen: kun mikään muu ei tuntunut kirkumisen yli menevän perille, lopulta huusin, että nyt j*malauta rauhoitu.

Ha ha. Hyvin hoidettu. Oikein hyvin. Kun toinen on vaan väsynyt ja kaipaa äitiä. Niin äiti huutaa ja kiroilee. Damn.

Mitä nyt? Tuhat henkistä raipaniskua?

Ei. Ostin itselleni narsisseja.

20150322_141846.JPG

Jos harrastaisin nykyään vielä ostelua (niin kuin ennen lapsia kuukausipalkkalaisena tuli tehtyä), olisin todennäköisesti lähtenyt shoppailemaan. Kyllä tuosta nyt parit kengät ainakin olisi pitänyt itselleen kuitata. Nyt kahden euron kukkaruukku sai riittää.

Ostinko itselleni onnea – ehkä. Mutta ihan hyvä sijoitus parilla eurolla, sanoisin.

20150322_141733.JPG

Koska täten todistin juuri itselleni, että oma (ihan silleen tiedostamattani tekemä) henkinen höpöhöpötekniikkani positiivisiin asioihin keskittymisestä ei höpöhöpöä taida olla ollenkaan.

Kun mielessä on päällimmäisenä kivoja asioita, on usein vähän niin kuin huomaamatta kivempi ihminen itsekin. Läheisilleen. 

Ja kuinka itsestään huolehtiminen on tärkeää. Jos ei itsensä takia sitä pysty tekemään, niin ihan ajatellen niitä omia rakkaitaan. Kaikkea on helpompi jaksaa (myös niitä kirkumiskohtauksia), kun itse voi hyvin.

Aina siihen ei voi tietysti itse vaikuttaa – vaikkapa just silloin, kun päässä on se viisi litraa kellertävää nestettä. Enkä tarkoita pissaa; se oiskin sitten vähän pahempi juttu. Räässä on se hyvä puoli, että joskus sekin loppuu – pissan virta puolestaan on ikuinen.

Ha ha.

Joka tapauksessa. Itselleni tärkeitä hengenvetohetkiä ovat omat tanssitunnit ja jumpat. Kunhan tämä flunssa helpottaa, pääsen taas liikkumaan.

Silloin ei ehkä tee mieli huutaa niitä v*ua ja j*malautaa.

Pyydän Silvalta anteeksi, kun se herää.

Hyvää sunnuntaipäivää kaikille – huolehditaan itsestämme! <3

Kommentit (37)
  1. Onneks joku muukin. oon luullu että oon ainut joka menettää hermonsa ja tulee välillä ne veet ja saat ja peet sieltä 🙁 ei tuota voi millään puolustaa, mutta ku… ”mamma. mamma. mamma. mammaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa MAMMAAAAAAAAA-IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!!!! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!” niin on se jumal**** 😀 kaksi niin kärsimätöntä lasta, sekuntikin on liian pitkä aika oottaa

    Eilen oli huono olo, kauhea päänsärky ja piti mennä tiskiä laittamaan, etten saa aivoinfarktia kaikesta huutamisesta ja kiljumisesta… no, lapset auttoivat, kunnes se auttaminen meni siihen, että toinen pukkaa tiskikoneen luukun koko ajan nenän eestä kiinni… näytin varmaan puuskuttavalta härältä jolla on sellanen rengas nenässä. mutta nielin hetkekesi raivoni ja pyysin rauhallisella ja hiukan uhkaavalla äänellä. ”Nyt… häivy siitä ennen ku mulla verisuoni purkahtaa ohimolta ympäri keittiötä.” lapsi naureskeli vaan ja hipsi pois. ärsytti vielä enemmän ja päänsärky yltyi. onneksi molemmat meni kiltisti nukkumaan ja päänsärky hävisi kuin napista.

    Ja kyllä piiskaan itteäni kun oikeen hermot menee, mutta tätä se elämä nyt vaan on välillä.

  2. Mulla jo hieman vanhemmat lapset, mutta voi sitä huudon määrää täällä… Ja siitä on syyllisyys kaukana, kun lapset ihan tahallaan ärsyttää 😀 Mutta mulla on ässä hihassa, sillä mulla on sellanen Manaaja-ääni varattuna kun olen ihan täysin tosissani. Sitä pelästyy kaikki kulmakunnan lapset… Mutta jos kymmenen kertaa sanoo että nyt sisään, ruoka on valmis, niin eipä siinä paljon muuta voi. En viitti niitä jättää uloskaan tyyliin syö kun syö, vaan joistain asioista on pidettävä kiinni, kuten päivällisaika.
    Pienille en tainnut huutaa juurikaan, vaan joskus tuossa 3v iässä, kun aloin laskea lapset normaaleiksi ihmisiksi (okei, lähempänä neljää), niin alkoi ymmärrys kaikenlaisille venkoiluille loppua. Sen jälkeen ei olekaan sitten ollut taaksepäin katsomista… No joo, kyllä ne 90% ajasta uskoo kolmannella kerralla 😉

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *