Ne kuusi viikkoa

Tasan vuosi sitten olin raskausviikolla 33+3; muhkeassa kunnossa ja sairauslomalla kipeiden supistusten vuoksi. Kohdunkaula ei ollut kuitenkaan lähtenyt vielä muuttumaan. ”Eihän tässä vielä mitään hätää, vielä seitsemän viikkoa laskettuun aikaan”, ajattelin.

Just joo.

rv32.jpg

rv 32+0

Tasan vuosi sitten en tiennyt, että minulla oli enää viisi päivää lapsivesien menoon ja reilu viikko keskosvauvan syntymään. Jos olisin sen tiennyt, olisin luultavasti jo aloittanut jonkinlaisen valmistautumisen.

rv34.jpg

rv 34+0, vuorokautta ennen kuin POKS.

 

Okei okei tiesin minä olevani raskaana. Olin tajunnut sen viikolla 6+4, eli periaatteeessa minulla oli jo ollut noin 28 viikkoa valmistautua asiaan. Periaatteessa.

Kun keskosvauva sitten tupsahti maailmaan, oli kädet täynnä hoitamista, huolta, vastuuta ja uutta elämäntilannetta. Ei siinä ollut aikaa ja mahdollisuutta miettiä, että ”miltä tämä nyt tuntuu”. Vasta joskus syksyllä, Silvan ollessa jo 4-5 kuukauden ikäinen, tajusin että olen edelleen jollain omituisella tavalla… …katkera?

Tämä saattaa nyt kuulostaa tosi-tosi oudolta.

Mutta ne kuusi viikkoa! Minulta vietiin tuosta vaan ne kuusi viikkoa! Aikaa, jonka olisin halunnut valmistautumiseen. Aikaa viikata vauvanvaatteita, pakata synnytyslaitoskassia, pestä pyykkiä, hypistellä vauvan tavaroita. Yhtä äkkiä olin kateellinen kaikille, joilla oli aikaa sisustaa koti uutta tulokasta varten, pinota vaipat ja harsot siististi valmiiksi, järjestää hoitopöytä ja kuvata se kauniisti blogiinsa. Olin kateellinen jopa niille, jotka tuskailivat lasketun ajan ylityttyä, että ”syntyis jo syntyis jo syntyis jo”.

Epäreilua! Minä en saanut ollenkaan odottaa. Minulle se vaan tuli eikä yhtään kysellyt, olenko valmis vai en!

Meillä oli hoitopöytä kokoamatta, vauvanvaatteet pesemättä ja tarvikkeet ostamatta. Ja siitä vaan heti täysillä hommiin: ei siinä tarpeeksi, että tuli keskosvauva, kroppa oli sökönä ja heti alkuun järjetön univelka – piti alkaa kaivaa esiin lajitelemattomia vauvanvaatteita, pestä niitä ja lähteä kauppaan ostamaan tarvikkeita. Mikään ei ollut valmista. Ja vähiten minä itse.

Monta kuukautta elin ikään kuin jatkuvaa poikkeustilaa tajuamatta, että tämä poikkeustila onkin se uusi arki. Totta kai olin onnellinen, mutta jossain taustalla mielessäni kummiteli se hemmetin kuusi viikkoa, jotka minulta on yhtä äkkiä riistetty pois. Minun kuusi viikkoa! Olisin halunnut odottaa.

Ihan järjetöntä, tajuan kyllä näin jälkikäteen. Ja tajusin silloinkin, mutta se ei poista sitä, että tuntui niin.

Tavallaan olisin varmasti kaivannut apua noiden tuntemusten käsittelyyn. Mutta keskosvauvan kanssa se oli pelkkää bilirubiinia ja nenä-mahaletkua – ja totta kai, vauvan terveys on tärkeintä. Hienoa, että keskityttiin siihen. Jännä kuitenkin huomata, että missään ei kysytty, miltä äidistä (tai isästä) nyt tuntuu, kun tilanne onkin tämä. Ei neuvolassa eikä Kätilöopistolla.

*******

Kun Silva oli noin puolivuotias, tajusin ”kuuden viikon trauman” huomaamattani unohtuneen. Poikkeustila oli takana, onnellinen vauva-arki vihdoinkin saapunut. Nyt en enää edes muista, että tuo touhunapero on joskus ollut keskonen.

Enkä tietystikään tiedä, olisiko ollut yhtään sen valmiimpi, vaikka olisin saanutkin ne kuusi viikkoa.

Ehkä meillä olisi ollut kuitenkin se hoitopöytä.

 

Onko muilla keskoslasten vanhemmilla ollut alkuun tuollaisia tuntemuksia – vai olinko ainoa ”henkisesti kypsymätön” keskosvauvan äiti?

Kommentit (44)
  1. Odotan neljättä lastamme raskausviikolla 31 ja in erittäin ristiriitaiset fiilikset.
    Edellinen lapsista syntyi rv 35+1 lapsivesien menolla ja oli kaikinpuolin ”valmis” vauva. (Painoa 2900g ja 5 minuuttia vietti keskoskaapissa, siinä kaikki)
    Tämän raskauden kanssa on ollut 18 viikolta asti ongelmia (tulehduksia alakerrassa, supistelua päivittäin ja kovat liitoskivut).
    On seurattu kohdunsuuta ja puhuttu että nyt kun niille ja niille viikolle pääsisit…
    Ajatuksissani olen synnyttänyt vauvan jo 10 kertaa eri viikoilla ja panikoinut selviääkö vauva hengissä ja elvytetäänkö häntä lainkaan (alle 22 rv) ja miten itselleni käy. (Voimakas verenmyrkytys toisessa raskaudessa ja siitä traumoja)
    Nyt tuntuu käsittämättömältä että ollaan näin pitkällä ja välillä jopa turhauttaa (tiedän, ihan älytöntä ajatella näin) ettei vauva ole vielä syntynyt.
    Tottakai ymmärrän että jokainen päivä-viikko ja kuukausi on pelkästään hyvää/tärkeää lapsen kannalta että saisi kasvaa kohdussa.
    Siksi juuri ristiriitaiset tunteet pinnalla kun tulee näitä sekavia ajatuksia!
    Kaikki on laitettu vauvaa varten valmiiksi ja epäilenpä että taitaa loppuviimein mennä yliaikaiseksi!:)
    Se olisi ihan oikein kun olen turhuuksissani miettinyt ja hätäillyt!

  2. Löysin eilen sattumalta blogisi ja olen lukenut sivusilmällä kun oma keskosena syntynyt, nyt jo 2v poitsu leikkii vieressä.

    Osaan niin samaistua oikeastaan kaikkeen, mitä olet kirjoitellut! Meidän poika syntyi reilut 4 viikkoa ennen laskettua aikaa, joten äitiyslomaa ei oikeastaan ollut, eikä siten aikaa valmistautuakaan. Onnistuimme sattumalta saada auton turvakaukalon hankittua ja pinnasängyn kasattua juuri päivää ennenkuin minut lähetettiin samaiselle Kätilöopistolle synnyttämään, koska omassa sairaalassa ei haluttu ottaa riskiä keskosen kanssa. Olin synnytyspelkopotilas (mitä ei huomioitu ollenkaan), kaukana kotoa (em. syystä vielä-ennemmän-iiiiiiik!) enkä osannut käsittää mitä oli tapahtumassa. Kun ultrasta kerrottiin, että lapsi painaa tällä hetkellä mahdollisesti vähän yli 2 kiloa (+/- 1kg) meinasi paniikki tulla, eihän se ole vielä valmis!

    Sisukas pieni miehenalku sieltä sitten tuli, täysin terve, ikinä mitään ongelmia ollut, ja kasvoi nopeasti käyrille (ja ohi)… Meillä soseiden aloittamisen kanssa hypättiin koko maisteluvaiheen yli, herra syö kaikki mitä eteen laitetaan!

    Äitinä taas, no, välillä on niitä päiviä kun toivoo, että niitä neljää viikkoa ei olisi viety minulta pois. Ei sen takia, että olisin halunnut vielä nukkua rauhassa (ensimmäiset 18kk nukuin pisimmilläni 4 tuntia putkeen) tai että olisin tarvinnut omaa aikaa, vaan sen takia, että se viimeinen viikko aloin huomata itsessäni sitä kuuluisaa ”äidiksi kypsymistä”. Kuinka paljon helpompaa elämä voisi olla jos olisin saanut vielä kypsyä edes pari viikkoa – ja siten synnyttää lähempänä kotia. Mieskin olisi pystynyt olla tiiviimmin meidän kanssa ne ensimmäiset päivät.

    Toisaalta, ehkä SyPen takia oli ihan hyvä, että synnytys lähti nopeasti käyntiin ja etten kerennyt siinä sitten ajatella asiaa liikaa – nyt vaan mennään! Synnytys kesti 5,5 tuntia ja ponnistusvaihe alle 30 minuuttia – edes epiduraali ei kerennyt kunnolla ”ottaa”.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *