Onko uhmaikää olemassa?

Törmäsin juuri äsken aivan hurjan kiinnostavaan some-keskusteluun, jonka kysymyksenasettelu kuului (vähän lyhennettynä) jokseenkin näin: onko ”uhmaikä” todellinen kehitysvaihe, jossa lapsen käytös on kiukuttelevaa ja riidanhaluista, vai onko kyseessä väärinymmärretyksi tulemisesta johtuva turhautuminen?

Aivan älyttömän hyvä kysymys.

Sanotaan nyt ihan ensin ääneen se, että en ole aiheeseen mitenkään perehtynyt. Niinpä olen jokseenkin ”ottanut annettuna faktana”, että sellainen asia kuin uhma on jossain vaiheessa eteen tulossa.

Mutta het-ki-nen. Tuo koko kysymys laittoi miettimään.

20131128_111532.JPG

Uhmaikäinen?

Koko asia on ehkä vähän sukua sille, että ennen koko tätä äitiyselämää kuvittelin, että ”vauvat nyt itkevät”. Mutta sitten Silvan ollessa pieni käärö minulle tuli todella voimakas tarve selvittää, mistä se itku johtuu. Itkunsietokynnykseni osoittautui hyvin pieneksi: halusin, että se ei itke. Halusin, että sillä on hyvä olo. Halusin oppia ymmärtämään, mikä on itkun syy. Halusin tehdä kaikkeni, että itkua tämän pienen ihmisen elämässä olisi mahdollisimman vähän.

Myöhemmin törmäsin ajatukseen, jonka mukaan vauvat eivät vaan itke. Vaan kyse on aina jostain – jostain syystä, jota vanhempi ei osaa tulkita, koska yhteistä kommunikaatiotapaa ei vielä ole. Muuta kuin se itku.

Silvan vauvaitkujen taustalta sitten paljastui (yrityksen ja erehdyksen kautta) vatsanväänteet, jotka sitten vihdoin helpottivat Gaviscon-lääkkeen (ja suoliston luontaisen kehittymisen) myötä.

*******

Ja sanotaan nyt sitten taas ensin, että en todellakaan tiedä, koska en ole (vielä?) toiminut uhmaikäisen lapsen kanssa. Mutta voisiko koko uhmaiän tosiaan ajatella kokonaan eri tavalla? Että se ei olekaan jotain, joka vaan automaattisesti on edessä ja josta vanhemman tulee selvitä mahdollisimman järjissään – vaan että se onkin kommunikaatiohaaste, joka voidaan yhdessä lapsen kanssa ratkaista.

Mitä jos koko uhmaiän käsite on syntynyt vain siitä, että me emme riittävän hyvin ymmärrä lapsiamme? Ja koska emme arjessa jaksa/ehdi/pysty näkemään sitä vaivaa kuunnellaksemme, oletamme että kyse on jostain lapsen kehitysvaiheesta?

Jos se onkin aikuisen kehittymättömyyttä/kyvyttömyyttä kuulla lastaan?

Sanoinko jo, että en todellakaan tiedä.

Mutta tuo koko ”uhmaiätön” ajatus tuntuu jotenkin todella ihanalta.

20131128_112924.JPG

Uhmaikäinen?
 

Olen kuullut myös käsitteen tahtoikä. Voisiko se olla parempi kuin tuo uhmaikä?

Lapselle kehittyy oma tahto asioihin, mutta hän ei osaa vielä viestittää sitä tarpeeksi selkeällä tavalla. Vanhempi ei ymmärrä tai ei kuuntele (tai on sitä mieltä, että se aikuisen tahto on oikeampi). Syntyy turhautuma, joka on juuri sitä, mitä uhmaksi kutsutaan. Voisiko lapsen kanssa elää ilman ”uhmavaiheita”, jos alusta asti pyrkisi mahdollisimman hyvin kommunikoimaan ja kuuntelemaan lasta?

Niin kuin huomaatte, mulla on pelkästään kysymyksiä eikä yhtään vastausta.

*******

Tirppa on nyt 1v 9kk ja varsinaista uhmaa meillä ei olla vielä koettu. Omaa tahtoa, kyllä. Ja silloin tällöin aika kovastikin: ”Silva HALUU!” ”Äiti ANTAA SILVALLE, äitiantaa äitiantaa äitiantaa äitiantaa!” Mutta okei – lapsi jotain kovasti haluaa. Kerrankos sitä. Minäkin aika usein jotain haluan.

Uusimpana tahdon ilmaisuna on nyt viime päivinä puheeseen ilmestynyt ”en halua!”. Ei:tä tirppa ei ole koskaan alkanut itse puheessaan hokea – johtuneeko meidän ”ei:ttömästä kasvatuspolitiikasta” (kirjotin siitä aiemmin täällä) vai mistä. Mutta ”en halua!”. Nooh, tahtoa se ilmaisee sekin. Usein kyse on ruokapöydässä siitä, että Silva ei halua jotain, vaan haluaa mieluummin jotain muuta.

Nooh, loppujen lopuksi en tiedä, onko sillä nyt niin kovasti väliä, jos vanhempi antaa lapselleen sen päärynän eikä omenaa (typerä esimerkki, tiedän), jos lapsi ei sitä omenaa oikeasti halua. Vaan sen päärynän. Kai niitä makumieltymyksiä saa olla lapsellakin.

20131128_112832.JPG

Uhmaikäinen?

 

Tähän asti olen ajatellut, että apua-apua voi ei uhmaikää kohti tässä nyt sitten varmastikin kuljetaan. Mutta nyt en ole enää ollenkaan varma. 

Ainakin Thomas Gordon on kuulemma juuri tästä kirjoittanut. Aikaisemmin en ole lukenut yhtään kasvatuskirjaa (koska olen jotenkin pelännyt, että menetän ”näppituntumani” ja alan alitajuisesti suorittaa äitiyttä kuin jotain teoriaa), mutta tässä uhmaikäasiassa tulee jopa sellainen ajatus, että voisin muuttaa linjaani ja avata jonkun aiheeseen liittyvän kirjan.

Onko teille muille nuo Gordonin ajatukset tuttuja?

Mitä mieltä olette tästä koko uhma-asiasta?

 

 

Kommentit (132)
  1. Loistavaa keskustelua täällä! Mun on pitänyt kommentoida, mutten ole ehtinyt 🙂

    Minun (jälleen kerran vaikuttava otos ;)) kokemuksien perusteella sanoisin kyllä, että kyse on kehitysvaiheesta josta tuskin kukaan tulee täysin välttymään. Toisilla menee varmasti lievemmin ohi kun toisilla ja toisilla kestää pidempään kun toisilla. Allekirjoitan täysin, että uhmaan/tahtoon paras keino on kommunikaatio ja rauhallisuus, vaikka oma pirpanani onkin todella tempperamenttinen ja voimakastahtoinen. Omien kokemusten perusteella sanoisinkin, että suurimman haasteen tähän niin ihanaan kehitysvaiheeseen tuokin oman hermon hallinta. Silloin kun pystyy itse pysymään rauhallisena, päivät ovat kokonaisuudessaan huomattavasti helpompia ja lapsen ”kohtaukset” menevät nopeammin ohi. Kun taas oma pinna on kireällä eikä jaksa selittää moneen kertaan samoja perusteluja samoihin jankutuksiin, ovat päivät välillä yhtä huutoa ja itkua. Meidän molemmilla lapsilla jonkunasteinen tahtoikä alkoi jo heti yhden ikävuoden jälkeen, mutta vasta kolmen ikävuoden jälkeen alkoi todellinen taistelu. 1-2 vuotiaaseen saa jopa toisinaan hämäystaktiikan tai pukiessa lauleskelun tms. toimimaan ja omaa ärtymystä lievittää se, että tietää kuinka tahatonta tuonikäisen ns. ”huono” käytös on ja kuinka turhauttavaa täytyy olla jos ei saa ilmaistua itseään riittävän hyvin. Eli tavallaan tämä aikainen uhma johtuu ehkä osittain myös kommunikaatio-ongelmista :). Mutta kolmevuotias… Aina kun luulee, että ei tästä pahemmaksi voi mennä niin taas tulee joku uusi ylläri. Pahimmillaan olen todistanut sellaista raivokohtausta (syystä, että piti lähteä kotiin kavereiden luota), että lopulta ei auttanut muu kun pitää lasta väkisin sylissä ja laulaa rauhoittavia lauluja siihen saakka, että lapsi lopulta murtui ja luovutti. Kohtaus kesti n. 15 min. ja se tuntui todella ikuisuudelta. Tämä ei ole onneksi toistunut kuin kerran. Joka tapauksessa, pointtini kai on, että minusta avain uhman/tahtoiän hallitsemiseen on todella omien hermojen kehittäminen. Se on ehkä helpommin sanottu kuin tehty, mutta siihen minusta kannattaa pyrkiä niin pitkään kun voi. Yleensä kuitenkin tempperamenttiset lapset tulevat tempperamenttisille vanhemmille ja kun siihen lisätään vauva, univelkaa, allergiaa jne. niin siinä ei paljon hienot pyrkimykset aina auta :). Vaikken teitä tunnekaan, niin blogin perusteella kuitenkin veikkaan, että Silva tulee päästämään teidät varmasti keskimääräistä helpommalla ja sinun ja Joelin asenteella teillä on kaikki edellytykset selvitä mahdollisista uhman/tahtoiän tuomista haasteista loistavasti :).

  2. Ja niin tervetuoloa tänne vaan neuvomaan miten tulisin kasvattaa/kuunnella näitä TAHTOikäisiä lapsia niin että eivät uhmaisi niin paljon…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *