Pakahtuva sydän

Vauvauutiset värisyttävät nykyisin jostain todella syvältä.

 

Rakas (se rakkain) ystävä lähetti sähköpostiini kuvan pienestä vastasyntyneestä. Tallensin sen työpöydälle ja olen käynyt sitä sieltä usein katselemassa. Pieni ihana. Miten voi uusi tyyppi olla jo nyt niin tutun näköinen? Voi pieni rakas.

Sukulaiselta tuli yllättäviä uutisia: poika tuli! Kahden kuukauden ikäinen. Ikioma adoptiopoika – voi mikä suuri onni! Voin vain kuvitella kaikki ne tunteet ja käänteet sillä matkalla, joka johti vihdoinkin isoon iloon.

Tuttu postasi Facebookiinsa pienenpienen arkun kuvan. Suuri koura veti sekunnissa sisäelimeni kasaan. Ei! Ei! Ei! Ei saa käydä näin!

*******

Kyyneleet ovat olleet pinnassa tänään. Miten voi olla maailmassa yhtä aikaa niin suurta onnea ja niin pohjatonta surua?

Kastelin äsken tyynyni, kun nukutin Silvaa.

Vaikka minä miten monta kertaa toistan ”minä rakastan sinua”, Silva ei ikinä oikeasti voi ymmärtää, kuinka paljon se oikein on. Ei ennen kuin pitelee sylissään omaa (biologista tai adoptoitua) lastaan.

Toivottavasti Silva saa joskus kokea sen onnen.

*******

Ja toivottavasti tämä ei ole maailman korneinta, mutta haluan juuri nyt kirjoitaa tämän: haluan osoittaa ihan valtavan suuren osanottoni niille, jotka ovat menettäneet lapsensa.

Juuri nyt ajattelen teitä ja mietin, että miten ikinä siitä voi selvitä.

Osanottoni.

Kommentit (16)
  1. Hei,
    Luen usein blogiasi koska tykkään kepeästä kirjoitustyylistäsi. Tyttäreni on suht saman ikäinen kuin teidän Silva. Ajatuksesi tuntuvat varmasti siksi ajankohtaisilta ja koskettavat minua äitinä. Tämä riipaisi nyt erityisen syvältä. Suurimmat osanottoni ystävällesi. Lapsen menettämisen aiheuttama tuska on jotain sanoinkuvaamatonta. Toivottavasti ystäväsi löytää vertaisten pariin.

    Oma esikoiseni menehtyi kaksi vuotta sitten. Päivääkään ei mene, etten pientä poikaani kaipaisi <3
    Kiitos koskettavasti kirjoituksesta.

  2. Voi että kun tääkin aamu nyt alkoi itkulla.. Luin Maamin vinkkaamaa blogiakin ja voi tätä kyynelten määrää. Todellakin jollain tavalla tosi kaunis ja herkkä blogi, ei ahdistava. Silti kyyneleet virtaa.

    Mullakin ois isosisko, jos häntä ei olisi viety pois taivaaseen silloin kun hän oli vasta ihan elämänsä alussa. Toisaalta en osaa samaistua vanhempieni suruun koskaan täysin, sillä en päässyt tuntemaan tätä siskoani, mutta toisaalta sydän pakahtuu jo siitä ajatuksestakin mitä he ovat joutuneet kokemaan. Mutta niin sen kanssa on vaan opittu elämään ja isosiskoa muistellaan lämmöllä ja katsellaan kuvia koko perheen voimin 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *