Pelko

Hengitä rakas, hengitä, hengitä!

Pelko. Miten nopeasti ja yllättäen se voikin iskeä aina uudelleen. Kun kaikki ikävyys oli jo ehtinyt jäädä taka-alalle ja ajatukset olivat taas täynnä kesää, onnea ja aurinkoa.

Pelko voi iskeä kesken normaalin arjen puuhastelun. Se jättää pakatut mökkimatkalaukut levälleen lattialle ja juuri uunista tulleen fetan jäähtymään.

Hengitä, kulta! Hengitä!

Niin, se kävi taas. Mutta eri tavalla kuin viimeksi. ”Oho, nytkö se sitten nukahti”, ajattelin kun aloin nostaa rinnalle uupunutta vauvaa olalle röyhtäisemään. Koskiessani vauvaan huomaan sen heti: veltto! Veltto aivan niin kuin silloin kerran! Olkaani vasten painuessaan vauva päästää vaivalloisen henkäyksen, sitten taas hiljenee.

Hengittääkö se? Se ei hengitä!

Joelin uunista ottamat ruoat lentävät mökkikeittiön lattiaan, isi ryntää nostamaan vauvan syliinsä. Vauvan rinta liikahtelee vähän. Ehkä. Liikahteleeko? Hengittääkö se? Mökin hämärässä ei näe. Perhana! Juoksemme hoitopöydälle, jossa vauva on tavallisesti virkeimmillään.

Isi kääntelee vauvaa, vatkaa ja veivaa. Hengitä, kulta hengitä! Herää! Sun pitää hengittää! Rinta liikahtelee vaimeasti, kyllä se hengittää. Ehkä. Hengittääkö? Perhana täällä on liian hämärää.

Ja sitten – silmät auki, pling, vauva heräsi! Siinä se sitten katselee meitä taas tyytyväisen näköisenä, hymyilee. Potkuharjoitukset alkavat, iloinen jokeltelu, maailman suloisin olento.

Mitä HEMMETTIÄ juuri tapahtui?

Saan Lastenklinikan lääkärin puhelimen päähän muutamassa minuutissa. Hän kuuntelee, kyselee, käy läpi Silvan kaikki aiemmat tutkimukset. (joita on paljon – iso kiitos Lastenklinikan!) Pitkän keskustelun päätteeksi lääkäri on sitä mieltä, että syytä suurempaan huoleen ei ole: hengityskatkos oli lyhyt (arvioin sen 10 sekunniksi) ja usein se voi liittyä refluksiin. Aika tavallista. Ei hätää. Ei huolta.

Se on hyvä kuulla. Mielellään kaksi kertaa – niinpä pyydän Joelia soittamaan perhetutulle lastenlääkärille. Aivan liian myöhäiseen ajankohtaan perjantai-iltana, totta kai.

Kuuntelu, kysely, sama vastaus. Ei hätää. Ei huolta.

*****

Mitä nyt? Miten jatkamme? Taas on käsillä tilanne, jolloin pelko voisi ottaa vallan. Puhumme asiasta moneen kertaan, pyörittelemme sitä mielessämme, sanomme saman ajatuksen ääneen uudelleen ja uudelleen: kaksi lääkäriä on todennut, että hätää ei ole. Meidän täytyy uskoa heitä. Jos emme uskoisi asiantuntijoita, olisimme hysterian puolella. Meidän täytyy uskoa heitä.

Kesä jatkukoon. Elämä jatkukoon. Yritetään olla normaalisti.

Toki olemme vielä tavallistakin valppaampina. Tarkistelemme hengitystä. Toisaalta – sitä taitavat tehdä aika monet muutkin vanhemmat. Hengittää se. Nopeasti kaikki on ihan normaalia, vauva ei tapahtunutta ymmärrä. Tapahtuiko se edes? Kaikkihan on näin hyvin.

Yöllä on toisin. Ajatukset juoksevat liian pitkälle. Mitä jos? Mitä jos jotain kamalaa (siis vielä kamalampaa-mitä-en-sano-edes-ääneen) tapahtuisi, mitä tapahtuisi esimerkiksi tälle blogille? Tulisiko selittämätön blogihiljaisuus? Kuinka pian lukijat alkaisivat epäillä pahinta? Bongaisiko joku tutunkuuloisen en-sano-edes-ääneen-minkä -ilmoituksen Hesarista? Sortuisinko suruissani superraadollisuuteen: postaisinko ilmoituksen tänne, kaataisinko kärsimykseni näppäimistöni kautta kamalalla tavalla blogijulkisuuteen..?

Seis! Seis! Stop! Pois tuollaiset ajatukset, hush! Pois minun päästäni!
Ei hätää. Ei huolta. Kaksi lääkäriä sanoi niin.

Mutta totuus on, että jotkut menettävät lapsensa. Miten ikinä siitä voi selvitä? Me emme selviäisi. En voi edes kuvitella. Sellaisessa tilanteessa myös useat parisuhteet päättyvät eroon: toisen läsnäolo muistuttaa liikaa siitä, mikä on ollut ja menetetty.

Apua! Kohtalo! Joku! Antakaa meidän olla rauhassa, älkää koskeko meidän onneemme, älkää ikinä viekö meidän onneamme pois, tämä on meidän

Sun pitää hengittää, kulta. Me ollaan tunnettu vasta 3,5 kuukautta – miten ihmeessä joku noin pieni ja uusi voi olla noin tärkeä ja rakas? Sun pitää muistaa hengittää. Sun pitää muistaa hengittää vielä paljon pidempään kuin mitä äiti ja isi hengittää. Maailman tärkein. Me ei voida menettää sua, ei eijeijei ei.

Vanhemman huoli lapsestaan on mittaamattoman suuri.

Tuossa se nukkuu, pieni pullukka, huulet törröllään, kaikki hyvin, unen läpi hymyilyttää. Pelolle ei saa antaa valtaa, elämä jatkuu.

 

Ps. Ihanat, olettehan kommenteissanne varovaisia…? Psyykemme ei kestä vielä mitään kauhutarinoita. Pliis? 🙂

Kommentit (31)
  1. Karoliina/Pieniä juttuja pienokaisesta
    19.11.2012, 19:40

    Sairaanhoitajana pakko sanoa, että mielestäni kaikkien vanhempien tulisi käydä ensiapukoulutus. Siellä oppisi mitä tehdä lapsen elvytystilanteessa, mitä EI tehdä eli miten välttää aiheuttamasta omalla toiminnallaan lisähaittaa ja voisin kuvitella, että myös itsevarmuutta tehdä edes jotain totaalisen jäätymisen sijaan. Valitettavasti kun lapsia kuolee jopa ”helposti hoidettaviin” tilanteisiin kuten vierasesine hengitysteissä vain siksi, ettei vanhempi saa aikaiseksi tehdä mitään muuta kuin seisoa vieressä ja katsoa.
    Kuten ehdotitkin tuon edellisen ”läheltä-piti” tilanne postauksen yhteydessä, niin tällainen edes jotain perusoppeja antava koulutus olisi mahdottoman hyvä vaikka perhevalmennuksiin. Tai miksei sellaisen käyminen voisi olla jopa ehtona äitiystukien saamiseen kuten nykyään on neuvolassa käyminenkin.

  2. Itku tuli kun tuon tekstin luin.
    Tuntuu kuin olisit yön pimeinä tunteina mun pään sisällä ja pukisit sanoiksi ne tunteet ja ajatukset, joita pieni (melkein 7kk poika) taimi saa heräämään minussa.
    Raskausaikana en osannut kuvitella sitä tunteiden määrää, mitä oma vauva saa aikaan. Usein käyn ennen nukkumaanmenoani vilkaisemassa, että pallerolla on omassa huoneessaan kaikki hyvin; aina tekisi mieli herättää ihan vain että saisi halata. Enkä osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta, jota koen lastani kohtaan. ”Rakkaus” ei riitä.
    -R-

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *