Reissuoptimismia

Voi osuipa juuri sopivaan saumaan tämän jutun bongaaminen!

matkajuttu aukeama1.jpg

Juttu Kotivinkissä 18/9.10.2013; teksti: Pauliina Karru; kuvat Pauliina Karru ja Ville Palonen

 

Tämä lokakuun Kotivinkki on ilmestynyt jo muutama viikko sitten, mutta luin sen loppuun vasta eilen iltapalapöydässä. Ja sieltähän löytyi tällainen! Jutun lukemisen ajoitus oli täydellinen ainakin kolmesta hyvästä syystä:

1. Tänne koto-Suomeen oli juuri luvattu myrskyä, kehotettu sulkeutumaan sisätiloihin ja pysymään poissa ikkunoiden ääreltä.

2. Tirppa oli juuri syönyt (no okei ainakin nykertänyt) mausteisia nuudeleita ja kokonaisen banaanin itse suoraan kuorista. (jea! se ei ehkä kuolekaan nälkään siellä reissulla!)

3. Olen vaihtanut muutaman sähköpostin lukijan kanssa, joka on lähdössä vastaavantyyppiselle Thaimaa-reppureissulle kuin me; alle 1-vuotiaan naperon kanssa. Ja tätä Euroopan myrskyuutisointia netistä lukiessani tajusin, että heidän perheensä taitaa olla tällä hetkellä juuri perillä siellä lämpimässä ihanassa Thaimaassa! Oh!

matkajuttu kartta.jpg

karttakuvitus: Jenny Lucander-Holm

 

Tuleva reppureissumme on kirvoittanut kahdenlaisia kommentteja, niin tuttavapiirissä kuin täällä blogimaailmassakin. Jotkut ihastelevat rohkeutta ja haaveilevat vastaavasta reissusta itsekin. Toiset toteavat, että silkkaa hulluutta ja pudistelevat päätään (lievimmässä tapauksessa).

Kerran (huom. vain yhden kerran) onnistuin jo pahoittamaan mielenikin. Anonyymi Vierailija kun totta kai jossain yhteydessä napakasti muistutti (bloggauksessa, joka ei ollenkaan koskenut matkustamista) jotain tyyliin, että et voi enää ajatella vain omaa onnellisuuttasi – nyt sinulla on lapsi vastuullasi ja toinen vatsassa. Ja että hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi, jos omalle lapselle tapahtuisi jotain.

Anteeksi mitä että? Vaikutanko ihan oikeasti ihmiseltä, joka ei huolehtisi lapsestaan/lapsistaan? TIETENKÄÄN minäkään en antaisi itselleni anteeksi, jos lapselleni tapahtuisi jotain kamalaa – minun huolimattomuudesta johtuen tai muutenkaan. Reissussa tai kotona tai leikkipuistossa tai vaikkapa autoillessa tuolla liikenteessä. Koska jos mittakaavaan laitetaan, esimerkiksi joulunalusliikenne on aika varmasti isompi riski kuin reppumatka Thaimaahan.

Muistetaanpa myös se, että täällä Suomessakin asuu ihmisiä, joiden kotoa katsottuna lähin terveysasema ei ole tuossa viiden kilometrin päässä Oulunkylässä. Pitäisikö nyt alkaa toitottaa heillekin, että et voi ajatella enää vain omaa asuinpaikkaasi – minä en ikinä antaisi anteeksi, jos lapselleni tapahtuisi jotain ja en asuisi kymmenen minuutin ajomatkan päässä sairaalasta. Eikö kuulostaisi aika älyttömältä?

Näin niin kuin kärjistäen.

*******

Olen ajatellut, että suhtautumistapojen ero johtuu varmasti pitkälti siitä, onko asia tuttu ja läheinen vai vieras ja tuntematon.

Blogin kommentoijien taustoja en tietenkään tiedä, mutta tämän olen huomannut omasta tuttavapiiristäni. Reppureissausta harrastaneet näkevät lasten kanssa reissaamisen ehkä maailman luonnollisimpana asiana – näkeehän tuolla reissun päällä ihan jatkuvasti lapsiperheitä hyvällä fiiliksellä pidemmilläkin matkoilla. Kaikilla näyttää olevan kivaa; monesti noita (usein ruotsalaisia) reissuperheitä on tullut katsottua ihaillen.

Ja vastaavasti niille, jotka eivät ole tällaisia reissuja itse tehneet, koko reppureissaamisen ajatus tuntuu vieraalta ja ehkä liian jännittävältä. Jotain, mihin ei välttämättä itsellä ole halua/kiinnostusta – eikä ainakaan lasten kanssa, huh sentään. Siellähän voi vaikka… …tapahtua no vaikka mitä.

matkajuttu aukeama2.jpg

 

Ohhoh, tämän jutun otsikkohan oli reissuoptimismia. Palataanpa siis äkkiä aiheeseen! Optimismia on nimittäin täällä kovasti ilmassa.

Ensinnäkin tosiaankin tämä lehtijuttu: siinä naperoperhe on matkalla Intiassa. Siis huomatkaa, Intiassa. Sekä Thaimaassa että Intiassa käyneet varmasti tajuavat heti tämän eron, joka on niin suuri ettei sitä oikein voi sanoin kuvata. Intia on niin…. Intia.

Juttua oli niii-iiin ihana lukea: olen käynyt joka ikisessä paikassa, joka jutussa mainitaan tai kuvissa näytetään. Oi Intia! Yhtä äkkiä näin itseni uudestaan noissa kaikissa paikoissa – ja nyt perheen kanssa. Ja tajusin, että se on mahdollista! Lapsen/lasten kanssa voi matkustaa, myös Intiaan.

Toinen optimismin aihe liittyy olennaisesti nuudeleihin. Hei Silvahan tykkää niistä! Aika hitaasti edenneet ruokakokeilumme ovat selvästi nyt edistymässä.

Nyt parin viikon ajan meillä on toinen lämmin ruoka hoidettu niin, että tirppa syö ainoastaan itse, ja mieluiten riisi- tai nuudeliruokaa. Osittaista sormiruokailua meillä on toki jo harjoitettu ihan sieltä kiinteiden aloittamisesta asti, mutta aina ennen olen ruokailun päätteeksi kliksauttanut sosepurkin auki, jos ruokaa ei ole mennyt omin sormin suuhun riittävää määrää. Mutta nyt siis sosepurkki pysyy (toisella lämpimällä ruokailulla) kiinni, meni sitä nuudelia suuhun sitten enemmän tai vähemmän. Ja se näyttäisi selvästi vauhdittaneen itse syödyn ruoan menekkiä.

Eikä tulisuuskaan näköjään haittaa yhtään! Olen jostain kuullut (en tiedä, pitääkö yhtään paikkansa), että chili maistuu äidinmaidossa aika reippaasti – ja arvatkaa vaan, söinkö hurjan tulista ruokaa imettäessäni… Samalla olen näköjään siedättänyt lapseni voimakkaisiin mausteisiin, jea!

Ja kolmas ilon aihe: olemme löytäneet (toivottavasti) täydellisen lapsenkantorinkan. Siitä pian lisää, kunhan päästään ostoksille asti!

Enää kolme ja puoli viikkoa reissuun!

Kommentit (161)
  1. Täytyy nyt tänne ”vanhaan” kirjoitukseen vielä kommentoida. Mulla ja veljelläni on viisi vuotta ikäeroa ja matkustettiin perheen kanssa paljon, kun molemmat oli pieniä. Mun eka matka oli kaksivuotiskesänä, täytin syksyllä kolme. Muistan reissulta edelleen asioita, osan tietenkin varmasti valokuvien ja tarinoiden avulla, mutta kyllä se on auttanut jäsentämään lapsuusmuistoja, kun se oli niin selkeä arjesta irti oleva kokemus. Matkustimme myös, kun veljeni oli pieni ja minä jo vähän isompi. Olemme oikeastaan matkustaneet perheenä koko elämäni ja vielä viime kesänäkin, nyt kun itse olen 25 ja veljeni 20, olimme kolmen viikon reissulla vanhempiemme kanssa. Uskon, että matkat ovat tiivistäneet meitä entisestään, vaikka muutenkin touhuamme aina paljon yhdessä.

    1. Voi, miten ihana kuulla! Varmasti valokuvien kautta muistelu tosiaan pitää muistoja yllä – vaikka eivät ns. ”oikeita” olisikaan, esimerkiksi me Vietnamista otettiin paljon kuvia vatsastani, jotta voidaan sitten näyttää, että tuolla Silva on ensimmäisellä reppumatkallaan äidin masussa <3

      Mä kans ajattelen/toivon, että matkat voivat toimia sellaisena perheen yhteisenä juttuna. On yhteisiä kokemuksia ja elämyksiä, jotka ikään kuin sitovat entisestään yhteen. On niitä tietysti muitakin elämässä, mutta matkaelämykset ovat jotenkin niiiiin erityisiä, että niissä ainakin itselleni on jonkinlainen ihan erityinen tenho <3
      (hih mitä sanaa just käytin :D)

       

  2. Oletko lukenut??
    http://yle.fi/uutiset/turisteja_kuollut_laivaturmassa_thaimaassa_-_lehtitieto_onnettomuudessa_ainakin_yksi_suomalainen_mukana/6914851
    Järkyttävää 🙁 ei voi näköjään edes turistikohteissa luottaa siihen että turvallisuusohjeita noudatetaan..

    1. Hui!! Oonkin jo tätä ennen miettinyt, että pitäisköhän Silvalle ottaa omat pelastusliivit mukaan Ihan Kaiken Varalta. Ainakin sellainen kellukkeellinen uimapuku varmasti otetaan ja ollaan sitten hölmöjä turisteja ja laitetaan se päälle aina, kun ollaan veneessä 🙂

      Täytyy varmasti olla tosi-tosi tarkkana, että ei mene tuollaiseen ylilastattuun laivaan, samoin vähän katsoa etukäteen veneiden ”meriturvallisuus”.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *