Sairaalakassiproblematiikkaa

Heh olen onnistunut kehittämään itselleni jonkun omituisen henkilökohtaisen angstin sairaalakassista. Kaikkea sitä… 

Kun Silvaa odottaessa raskausviikolla 34+0 lähdin keskellä yötä ambulanssilla sairaalaan, minulla ei ollut edes vaatteita päällä. Ambulanssia odotellessa Joel laittoi pyynnöstäni käsilaukkuuni kameran, kännykän ja laturit – neuvolakortti siellä jo olikin. That’s it. Sillä varustuksella pärjäsin kaksi viikkoa Kätilöopistolla eikä tullut edes mielenkään, että oijoijoi kauratyyny ois kiva.

Kotiin lähtiessä Joel toi minulle vaatteet ja kengät, ja Silvalle (aivan liian ison) haalarin ja turvakaukalon. Kotiin tirppa lähti Kätilöopiston lainavaatteissa, koska hankkimamme vauvanvaatteet eivät olleet vielä pestyinä ja esiinotettuina.

Aaaa joo mutta omat tohvelit meillä kuitenkin oli mukana molemmille – sellaiset Ikeasta ostetut, oranssit. Jostain syystä tärkein mieleeni jäänyt asia synnytysvalmennuksesta oli, että omat tohvelit tarvitaan. Ne sitten tosiaan siinä lähtötohinassa otettiin mukaan jopa ambulanssiin. Toisin kuin vaikkapa mulle paita päälle.

*******

Nyt on tietysti ollut paremmin aikaa (lue: tajua) varustautua. Esimerkiksi nyt ne vauvanvaatteet on pesty, ja ne odottelevat jo korissa käyttäjäänsä. Ja seuraava looginen steppi tietysti olisi se sairaalakassin pakkaaminen.

Mutta eäääääh. Minun ei tarvitse kuin ajatella sitä kassia, niin jo alkaa ahistaa.

JOS Seela syntyy keskosena, mitä minä hemmetti vie jostain kassista välitän. Ihan sama. Mä haluan terveen vauvan enkä kuohuviinipulloa ja tuoreita kotimaisia mansikoita (maaliskuussa).

Ja jos Seelan syntymä menee täysiaikaisuuteen asti (niin kuin joka päivä näyttää paremmalta; tänään 34+6, jeah!), niin minullahan on aikaa pakata se sairaalakassi myöhemminkin. Jos siltä tuntuu. Luultavasti ei tunnu.

Mutta silti olo tuntuu jotenkin epäkelvon epävanhemman epävalmistautuneelta, kun ei hemmetti vie ole sitä kassia edes saanut pakattua. Taaskaan. Että eikö sitä kerrasta opi ja silleen. Ei.

*******

Ja mitä siellä kassissa sitten pitäisi olla? Laitoin googleen sanat ”sairaalakassin pakkaaminen”.

Omat vaatteet, että ei tuntisi oloaan niin ”potilaaksi” – mutku mä haluan olla potilas! Mä odotan niitä ihania väljiä kaapuja, joita voi vaan ottaa suoraan käyttöön, puhtaana siististä pinoista. Oi sitä ilon päivää, kun löytää aamupinosta keltaiset paidat eikä vaalenpunaisia ja -sinisiä. Tietää, että on hyvä päivä tulossa. Ja miten rakastinkaan niitä kertakäyttöreikäpikkareita; vihdoinkin alushousut, jotka eivät purista! Otin niitä viime kerralla muutamat (hysssh, ei kerrota kenellekään) kotiinkin mukaan. Yritin pestä niitä pesukoneessa, mutta joo – kertakäyttöisiä olivat.

Omat hygieniatuotteet ja kosmetiikka – ai niinku mikä? Siellä suihkuissa oli ainakin viimeksi saippuaa, se riittää.

Hyvää syötävää – graaah. Mä nautin kaikkein eniten siitä, että pling plong kello soi ja sieltä voi hakea valmiit ruoat. Juuri sellaista tilanteesensopivanmautonta laitosruokaa, kiitos ja ihanaa. Kasvisruokaakin varta vasten tekevät, mahtavaa. Ja jos ruoka-aika menee ohi, niin Joel hakee siitä viereiseltä ABC:ltä Chico’s-hampurilaiset niin kuin viimeksikin.

Kuohuviiniä ja herkkuja vauvan tuloa juhlistamaan – ääääh. Edelleenkin mä haluan sen terveen vauvan enkä kuohuviiniä. Ajatus ei tunnu yhtään omalta. Viimeksi taisin saada lasin mustikkakeittoa ja voileivän, ja se oli ihan hyvä.

Omaa musiikkia synnytyssaliinei ei ei eijei, ei missään tapauksessa! Haluan hiljaisuutta. Viimeksi kätilö ehdotti radiota ja minä kieltäydyin. Ponnistusvaiheessa (huusin aika kovaa) minulta ei enää kysytty, vaan kätilö napakasti paukautti jonkun hemmetin oopperakanavan päälle ja volyyminupin kakkooon. Siinä sitä sitten huudettiin kuorossa. Hyvä veto kätilöltä, arvostan.

Enempää noista ”mitä mukaan” -listoista ei edes tarttunut mieleen. Tuskin siellä mitään kovin tärkeää oli. Tuo synnytyselin kun kuitenkin kulkee mukana ihan automaattisesti.

*******

No okei myönnän, että pari asiaa on varmaan ihan hyvä olla mukana.

Ne kännykkä, kamera, laturit ja neuvolakortti. Se kortti kulkee käsilaukussa koko ajan. Mutta kännykkää, kameraa ja laturia ei voi pakata vielä, kun niitä tarvitaan koko ajan.

Hiusharja. Jos eden tämän yhden asian olisin oppinut viimekertaisesta – mun oranssi tangle teezer lähtee siis mukaan. Kylläkyllä. Mutta sitäkään ei voi pakata vielä.

Imetysrintaliivit. Niitä mulla ei ollut viimeksi mukana (saatikka edes ostettuina), ja hyvin pärjäsin tällä kuppikoolla ilmankin. Mutta ehkä mä nyt ihan varalta voisin ottaakin sellaiset mukaan, kun nyt kerran sellaiset jo omistan. Jotain myönnytyksiä sentään minäkin olen valmis tekemään.

Seelan kotiinlähtövaatteet ja turvakaukalon Joel voi tuoda laitokselle joskus myöhemminkin.

Ne tohvelit. Kaiken tämän enminämitääntarvitse -asennevamman jälkeen jostain käsittämättömästä syystä juuri tohveleista meinasin sitten kuitenkin saada pakkomielteen. Olin jo sängynpohjaliikkumakiellossa, kun jankutin vielä kivenkovaa Joelille, että Ikeaan pitää päästä. Tämä on tärkeää, kuuletko. Tohveleita ostamaan (koska toheveiltahan saa vain ja ainoastaan Ikeasta). Me tarvitaan tohvelit! Muuten ei tule mitään. Ikean tohvelit.
”Mä ostan rakas sulle ihan millaiset tohvelit sä haluat. Mutta Ikeaan sä et enää lähde”, Joel linjasi.

No, niitä tohveleita ei ole vieläkään näkynyt. Ei tohveleita. Huokaus. Tämän asian kanssa on nyt kai sitten vaan opittava elämään.

*******

Okei, siinä puutalon sairaalakassipakkauslista. Että nytkö sitten asianmukaisen juhlavasti ottaisin esiin kassin, sijoittaisin sen merkitsevästi eteisen ovenpieleen ja pakkaisin sinne valmiiksi yhdet ainoat imetysrintaliivit…? 

Näääh.

sairaalakassi.jpg

Valmis!

Kommentit (90)
  1. Meidän esikoinen syntyi täysin yllättäen 30+1, 1400g ja 44cm. Nyt kakkosen odotus 25+5 ja toiveena vain se täysiaikainen ja terve vauva! Meillä ei todellakaan pakkailla laukkuja tai edes osteta mitään uudelle tulokkaalle ennen kuin hän on syntynyt.. Eka saa saatiin vaunut kotiin 4 päivää ennen kuin hän syntyi. Taikauskoa 🙂 kiitos huippuhyvästä blogista! Meidän lapsosille tulee (toivottavasti) liki kahden vuoden ikä ero, joten teidän sisarusjutut kiinnostaa kovasti! 🙂

  2. Saahan sitä huutaa jos tuntuu auttavan! Tärkeintä on, että lapsi syntyy ja jos äiti kokee huutamisen sitä edesauttavan niin mikä ettei <: Tietenkin kätilöt ajattelevat pelkästään lapsen parasta ohjeistamalla olemaan huutamatta. Minuakin pyydettiin vetämään keuhkot täyteen ilmaa monta kertaa, että vauva saisi mahdollisimman paljon happea. Monestihan äidit kivuissaan hengittävät pinnallisesti ja huutavat ja vaikeroivat, ei siinä välttämättä tule ajattelleksi, että se vauvakin voi hapen puutteesta kärsiä jos tuommonen tilanne venyy..

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *