Sata plus sata plus sata

Joskus vuosia-vuosia-vuosia sitten juttelin polyamorisesti elävän ihmisen kanssa.
”Sitä tunnetta voi verrata vähän niin kuin siihen, jos on useampia lapsia”, hän selitti, kun asiaa ihmettelin.
”Jos sulla on yksi lapsi ja sä rakastat sitä sata prosenttia. Sitten saat toisen lapsen. Sä rakastat sitäkin sata prosenttia, et viittäkymmentä prosenttia. Saat rakkautta ikään kuin sata prosenttia ja sata prosenttia.”

Silloin vertaus jäi minulle sen syvemmin aukeamatta; lasten hankkimiseen liittyvät tuntemukset olivat minulle silloin ehkä kaukaisinta-ikinä-mitään. Heh no yhtä kaukaista kuin se polyamoria. Mutta – erikoista kyllä – tuo ajatus on pyörinyt viimeisten lähes kuuden kuukauden aikana mielessäni paljonkin.

Ei siis polyamoriaan liittyen vaan näihin kahteen:

Kyllä. Se on mahdollista. Sataprosenttinen rakkaus plus sataprosenttinen rakkaus plus sataprosenttinen rakkaus.

Ensin oli tietysti Joelin sata prosenttia. Sitten tuli pienenpieni Silva-vauva, ja elämääni niin syvää rakkautta, että en olisi ikinä osannut edes kuvitella sellaisen olemassaoloa.

Ja kaksi vuotta myöhemmin: uudestaan sata prosenttia.

En tiedä – aukeaako tämä ajatus teille? Vai hormonihorisenko omiani? Mutta tätä olen jotenkin tässä kelannut. Että miten voi tulla uudestaan näin paljon lisää rakkautta elämään; se tuntuu ihan huikealta. Ja mitä – mitä jos näitä lapsia olisi se kahdeksan. Olisi tosiaan yhdeksän kertaa sata prosenttia rakkautta.

Se on aika paljon rakkautta se. Hengästyttävää.
(tuosta yllä olevasta linkistä muuten näkee, miltä toinen meistä näyttäis silloin)

Joel kysyi, että mistä kirjoitan.
”Että sata prosenttia plus sata prosenttia plus sata prosenttia”.
”Täh?”
”Niinku rakkautta.”
”TÄH?”
”Äh, en mä jaksa selittää.”