Suomalaisten keskellä

Kuinkakohan monen asian suhteen mä oon muuttanut mieleni tässä kuluneen kolmen vuoden aikana…? Tai jos en nyt suoranaisesti takinkääntöä tehnyt, niin ainakin ikään kuin saanut uuden näkökulman.

Vielä muutama vuosi sitten lomailu suomalaisia kuhisevassa paikassa ulkomailla olisi ollut minulle ihan selvä ei-ei. Jo pelkästään suomalaisiin törmääminen jossain Intian takamailla oli ”äääh”. Muistan eräänkin kerran Goalla (no okei se ei ollut takamaita vaan pikemminkin etumaita), kun jouduin vaihtamaan bambumajaa ihan sen takia, kun viereiseen hökkeliin sattui suomalainen pariskunta – jonka naispuolinen edustaja kaakatti taukoamatta ohjeita kumppanilleen. Ei ei ei ei voi laittaa märkää pyyhettä tuohon, miten sä nyt tolleen, etsä nyt tajuu että, aina sä sitä-ja-sitä, mä en jaksa tätä että sä. Kaakan-kaakan-kaa.

Jollain muulla kielellä kaakatettuna en olisi luultavasti kuullut koko juttua, mutta juuri tutun suomen kielen raikaaminen keskellä ”me ollaan yksin täällä maailmassa” –robinsoncrusoe-leikkiä totaalisesti latisti tunnelman.

20150211_184301.JPG

Jep jep. Ja nyt sitä täällä iloisesti tallaillaan pitkin Avenida de Finlandiaa ja vaihdetaan lapsi- ja lapsenlapsikuulumisia suomalaisten eläkeläisten kanssa.

Kivaa!

Juuri nyt ei ole yhtään pöllömpää olla juuri näin. Suomen kielen kuuleminen ei haittaa yhtään – päinvastoin. Kanssasuomalaisten kanssa on mukava vaihtaa kadulla muutama sana: missä päin te asutte? oletteko pitkäänkin täällä? oi kivaa, lapsenlapset tulossa kylään. ai teilläkin on kylmät lattiat, ai ai. Suomalaisten keskellä oleilu on jotenkin… …hilpeää? Silleen positiivisella tavalla huvittavaa. Hih täällä me ollaan niin kuin muutkin muuttolinnut, mukavassa pienessä parvessa.

Tsirp tsirp.

Kommentit (8)
  1. Me ollaan melkein joka lomalla törmätty suomalaisiin, jopa kiinassa ja aina se reaktio on ollut sama. Suu kiinni ja katse maahan ettei ne vaan huomaa että mekin ollaan Suomesta. Välillä oma käytös oikein huvittaa, etenkin nyt kun olen nähnyt läheltä miten tuo minun espanjalainen mieheni toimii suomessa. Heti kun kuulee espanjaa kadulla niin haluaa käydä tervehtimässä ja minä siinä nolona että onko nyt ihan pakko. Pääsisinpä eroon tuosta ajattelutavasta, mieskin tapasi yhden todella hyvän ystävän bussissa ja heti meidät kutsuttiin päivälliselle. Joku Fuengirolan tyylinen paikka ehkä sit olisikin vähän eri kokemus kun siellä on niitä suomalaisia niin paljon että se jo muuttuu huvittavaksi!

  2. Oon miettinyt, että mikä mun reaktio mahtaa olla jos tai kun törmään täällä USA:ssa toiseen suomalaiseen. Siis vahingossa, tässä maassa asuu valtavasti suomalaisia ja tapahtumia riittää (vaikkei ihan näillä kulmilla). Mutta jos vahingossa törmään suomalaiseen, mitä mä teen? Koska mä olen suomalainen, niin enhän mä nyt sille voi juttelemaan mennä 😀 En ole vielä ”amerikkalaistunut” niin, että vieraille puhuminen olisi mitenkään luonnollista, jos kyse ei ole kassantädistä, tarjoilijasta tai vastaavasta. Kotiin lentäessä, Helsingin lentoa odotellessa kun kuulee omaa äidinkieltään niin valtaa joku kumma hei mähän tunnen nää ihmiset vaikka ne olis mulle täysin vieraita. Mutta hei, suomalaisia! Asun tällä hetkellä sen verran pikkupaikassa, että todella yllättyisin mikäli täällä törmäisin suomalaiseen. Osavaltion isommissa kaupungeissa asuu paljon suomalaisia, mutta ei näin pienellä paikkakunnalla. 

    Kreikassa ja Espanjassa itsekin paljon käyneenä on tullut jo tutuksi ettei siellä voi suomeksi huudella/puhua mitä tahansa kun on todella iso todennäköisyys, että vierestä kuuluu ”Niin tosiaan mäkin oon Suomesta.” (ja usein myös samasta kaupungista kuin itse, heh.) Erään kerran Thaimaan-lomallaan vanhempani saivat hotellinaapureikseen suomalaisia eikä siinä vielä mitään, mutta äitini ja toisen pariskunnan nainen tunsivat toisensa töistä 😀 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *