Suorituskympistä onnelliseksi kasiksi

Nyt seuraa megapaljastus: Minä olin koulussa kympin tyttö. Hikari. Suorittaja. Peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli muistaakseni 9,7; lukiossa 9,8.

Hikari. Minä? Olisitteko uskoneet?

Ei moni muukaan. Joskus tämä paljastus on uusissa tuttavissa aiheutanut niin voimakkaasti auki loksahtaneita leukoja, että on tehnyt mieli sanoa, että ei sun nyt sentään noin yllättynyt tarvitsisi olla… 😀

*******

Näin jälkikäteen sitä tajuaa, että koulumenestykseni ei ollutkaan merkki säkenöivästä älystäni (ha!), vaan ennen kaikkea suorittamisesta.

Minä hain hyväksyntää. Kerjäsin kehuja. ”Pliis sanokaa joku mulle, että mä olen ihan hyvä – PLIIS? JOKU?” Yksinhuoltajaäitini oli (ja on) ihana, huolehtiva ja pyöritti urheasti meidän arkeamme yksin. Mutta sellaisia lämpimiä kehusanoja meidän pohjoisenjurossa kotikulttuurissamme ei juuri harjoitettu. Ja juuri sitä minä olisin avioerolapsena ja tunneihmisenä kaivannut: sitä, että joku sanoo, että olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, sinun ei tarvitse yrittää olla yhtään enempää.

Mutta hyvistä suorituksista tuli kehuja. Kympeistä tuli kehuja. Siksi minulle kelpasivat vain ne.

*******

Suoritusputki jatkui vielä pitkään kouluiän jälkeen. Oli tärkeää jotenkin ”menestyä”, näyttää ”niille”. Kenelle? En tiedä. Piti tietysti ansaita kaikki itse, koska kotoa sitä klassista kultalusikkaa (eikä edes kuparista) ei ollut, mistä antaa: yliopistoon (töitä koko ajan opintojen ohella), vakityöhön, avoliittoon, asumaan töölöläiseen ullakkoasuntoon… ”Pliis sanokaa joku mulle, että mä olen pärjännyt hyvin elämässä – PLIIS? JOKU?”

Joskus 26-vuotiaana tuli stoppi. Väänsin gradua ja olin jo orastavassa uraputkessa. Tiuskin silloiselle avomiehelleni ja olin kroonisen onneton. Se ei ollut millään tavalla sen miehen syy – minä olin vain elämässä, jota en tuntenut omakseni. Olin itse valintani tehnyt, mutta väärin perustein. Etsin ennen kaikkea hyväksyntää, en sellaisia asioita, jotka minut tekisivät onnelliseksi.

Totuuden nimissä: miten minä olisin silloin voinut edes vielä tietää, mitä oikein elämältä haluan…?

En enää ottanut seuraavaa määräaikaispätkää vastaan. Pakkasin rinkkani ja lähdin vapaaehtoistyöhön Intian maaseudulle. Voi niitä järkyttyneitä ilmeitä. ”Kaikista maailman ihmisistä SINÄ?” ”Aiotko lähteä noissa korkkareissa?” ”Entä sun gradu?” Entä sun työ?” ”Entä sun mies?”

Entä minä?

img_2995.jpg

Vellakulamin ”hotel”, eli kylän ainoa ravintola.

*******

Olin elänyt intialaisessa maalaiskylässä jo useamman kuukauden, kun kännykkä piippasi. Kyllä, aina silloin tällöin hyvällä tsägällä siellä oli kenttää, ja sähköäkin välillä sen verran, että kännykän sai ladattua. Tekstiviesti oli äidilä ja meni sanatarkasti näin:

”Minä juuri Xxxxx:n kanssa juttelin, että hienoa on että uskalsit lähteä sinne ja pärjäät siellä niin hyvin. Sinä olet rohkea tyttö. Minä olen ylpeä sinusta.”

Se oli pieni viesti, jonkun elämässä se olisi varmasti ollut ihan ohimenevä pieni päivänpiristys. Mutta minulle se oli valtavan suuri. Uskon, että se oli minun elämäni jonkinlainen käännekohta. Minä voin tehdä omia ratkaisujani, ja poiketa normista ja siitä, mitä minulta odotetaan. Ja silti (ja juuri siksi?) äiti on minusta ylpeä.

Aika iso itku tuli siellä Intiassa.

******

Käänne ei tietysti tapahtunut silmänräpäyksessä – en lahjoittanut palatessani kaikkea omaisuutani hyväntekeväisyyeen ja noussut jonkun paalun päälle meditoimaan. Mutta vähitellen opin tekemään omia ratkaisujani ja oppimaan irti suorittamisen taakasta.

Kaiken ei tarvise olla niin täydellistä.

Kodin ei tarvitse olla niin siisti.

Elämän ei tarvise olla niin järjestelmällistä.

Minun ei tarvitse olla aina parhaimmillani.

Minun ei tarvitse päteä tai yrittää todistaa fiksuuttani.

Seurassa minun ei tarvitse olla se nokkelin. Kovaäänisin. Hauskin. Näppärin. Nätein. Kärkevin. Mitä nyt milloinkin olin yrittänyt olla.

Ja niin edelleen. Suorittajatytön muutos riippumattotytöksi vei aikaa, mutta kyllä se onnistui. Ei tarvitse kuin vilkuilla täällä puutalossa ympärilleen, niin se on huomattavissa. Täällä asuu onnellista porukkaa. Ei täydellistä, siistiä, järjestelmällistä, parhaimmillaan olevaa tai pätevyytään todistelevaa. Vaan onnellista ja omanlaistaan.

Totta kai suorittajatyttö silloin tällöin vielä nostaa päätään. Alkaa vaikkapa stressata ihan turhasta. Onneksi satuin menemään naimisiin maailman ehkä vähiten suorittajatyypin kanssa, joten monesti jo muutama niiden ruskeiden silmien silmienpyöritys palauttaa minut takaisin maan pinnalle. ”Okei, ei tämäkään ehkä ole niin vakavaa.”

Luultavasti suoritusstressistä irtioppiminen myös pidensi eliniänodotettani vuosilla. Ainakin se siloitti orastavat otsarypyt, ja toi tilalle silmäkulmien naurunrypyt.

*******

Ei tarvitse tavoitella kympin elämää. Kasi riittää ihan hyvin, ja vähemmälläkin pärjää.

Kommentit (41)
  1. Gina Lemone
    8.4.2014, 19:44

    Löysin tämän postauksesi nyt toimituksen jutun myötä, ihana juttu! Monta kertaa olen joutunut pohtimaan, olenko jotenkin huono ihminen kun vieläkin opiskelen 25-vuotiaana enkä täytä veronmaksajien velvollisuuksia, mutta tämä postaus sai tajuamaan, että ehkä se nyt kuitenkin on tärkeämpää elää sellaista elämää joka tekee minut onnelliseksi… 🙂 sait hymyn huulille! 

  2. Wau. Pakko kommentoida minunkin. Osui ja upposi! Meitä ex-suorittajia taitaa olla melkoinen joukko. Ja suorittamisen puolelle lipsahtamista pitää varoa edelleenkin, onneksi sen vaan tunnistaa helpommin. Juuri tuikkasin tuleen päiväkirjat vuosilta 2001-2011 (miksiköhän olin niitä säilyttänyt?). Niiden sieltä sivuilta paistoi ihminen, joka toimi monessa muiden odotusten mukaan – valmistui yliopistolta 6 vuodessa, roikkui onnettomassa parisuhteessa huonon itsetunnon takia kun ajatteli ettei kelpaa muille. Ja purki angstiaan päiväkirjaan. Tässäkin tapauksessa maailmallelähtö auttoi. Olin yrittänyt irtiottoa jo muuttamalla hetkeksi erilleen silloisesta avomiehestäni. Mutta maa ja työt ja kelat pysyivät melko samoina enkä uskaltanut tehdä ratkaisevaa siirtoa. Aloin työn ohessa opiskelemaan luontaisterapiaa ja lähes jo karikoilla olevan parisuhteen kanssa lähdettiin kiertämään Aasiaa. Se oli ratkaiseva teko. Relasin – olin vailla töitä, opiskelua ja suorituspaineita puoli vuotta ulkomailla. Erosin. Huomasin, että pärjään vaikka missä (jopa keskellä yötä keskellä Sumatraa ilman majoitusta). Löysin meditaation. Kun palasin Suomeen, rakensin elämää innoissani alusta. Ja hups! Unelmieni mies löytyi alle kuukausi paluustani. Nyt olemme naimisissa ja odotamme esikoista. Kaikille ratkaisevaa siirtoa vielä harkitseville: kuuntele sisäistä ääntäsi, unelmoi (vaikka aarrekartan avulla) ja tee rohkeita valintoja – elämme vain kerran! Näistäkin teemoista lisää uudessa blogissani: ekoemo.wordpress.com

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *