Sydämensärkijäinen

”Minä tiedän, että sinä rakastat minua – mutta joskus vaan vanhemmilla on tärkeitä asioita.”

Näin sanoi tirppa eräänä iltana sängyssä. Huokailin varmaan vähän liian syvään ja merkitsevästi siitä, että Silvan höpöttelyt eivät useasta pyynnöstä huolimatta olleet vielä hiljentyneet; jo kertaalleen nukahtanut Seela oli herännyt Silvan kovaan ääneen ja alkanut uudestaan möyriä pitkin sänkyä.

*******

”Älä välitä äiti, kyllä se varmasti löytyy! Voisiko se olla maton alla? Entä eteisessä? Tai jos isi on heittänyt sen roskiin? Voidaan etsiä yhdessä, minä autan sinua – älä itke, kulta! Kaikki kyllä järjestyy!”

Näin Silva lohdutti minua tänään. En siis itkenyt, mutta ei se varmaan kaukanakaan ollut; taas oli yksi paperi hukassa ja kaivoin arkistointijärjestelmäämme (heh) ehkä… …hieman turhautuneena.

*******

”Ei minulla ole mitään hätää. Minua vaan itkettää siksi, että minua väsyttää.”

Olin juuri aikeissa lohduttaa väsynyttä naperoa. Hän tiesi kuitenkin itsekin, mistä on kyse.

*******

Voi rakkaus. Elämää empaattisen kaksivuotiaan kanssa.

Jotkut aina ärsyyntyvät (tai eivät usko), jos sanon ääneen, että meillä ei ole vieläkään koskaan jouduttu taiteilemaan uhmaraivojen ja kiukkukohtausten kanssa. Oman mielipiteen ja tahdon muodostuminen naperossa toki näkyy, mutta enimmäkseen silleen hyvin… …rakentavasti.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joustavatemperamentisen lapsen vanhemmilla ei olisi koskaan mitään huolia omasta lapsestaan. Huolet ovat vaan erilaisia.

Joskus pelkään, että empaattinen ja huolehtiva lapsi kantaa sisällään liikaakin huolta muista. Välillä pelottaa, jyrääkö nykymaailman kova meno tulevaisuudessa tämän herkän lapsen mukanaan. Tunnen pienen vihlaisun sisässäni aina, kun toinen villimpi lapsi tönäisee tirpan kumoon tai riistää lelun kädessä. Olemme yhdessä esimerkiksi reippaasti opetelleet sanomaan:
”Minä leikin nyt tällä, et saa ottaa tätä minulta kädestä.”

Usein tirppa niin sanookin. Vahinko vaan, että lelun riistänyt harvoin kuuntelee.

Jos tirppa joskus vähän riehuu, minä lähinnä tuuletan sisäisesti ”jesh – anna kuule palaa!”. Reippautta opetellaan harrastuksissa ja naperotreffeillä – näitä tehdäänkin mahdollisimman paljon. Ja onneksi olemme löytäneet muutamia ihania naperoystäviä, joiden kanssa leikit selvästi menevät kivasti yksiin! Ja äideilläkin synkkaa 🙂

”Tänään minä osaan tehdä kaikki muskarin tehtävät!”, saattaa tirppa ennen muskaria ylpeästi ilmoittaa.

Ja niin osaakin. Reippaudesta saa aina tietysti hurjasti kehuja. Temperamenttia ei kuitenkaan voi (eikä pidä) pyrkiä muuttamaan. Me jokainen olemme erilaisia.

*******

Naperomme on kuitenkin edelleen varsinainen sydäntensärkijäinen – tästä kirjoitin jo kesälläkin. Usein lapsen suusta tulee jotain niin kaunista, että kuulijan sydän meinaa nyrjähtää. Aika pieniäkin juttuja. Niin kuin eilen liukkaalla säällä, kun isi kantoi Seelan jo edellä autolle turvakaukalossaan, ja minä jäin tirpan kanssa kävelemään rauhallisempaa vauhtia perässä.

”Toisella on toinen kulta ja toisella toinen kulta!”, tirppa ilmoitti iloisesti.

Ja tietysti tämä lause, mitä en varmasti unohda koskaan:

”Sitten, kun Seela kasvaa isoksi tytöksi, minun ei ikinä tarvitse olla yksin.”

<3 <3 <3

*******

Oh. Minä niin toivon, että me vanhemmat aina kiireissämmekin jaksamme ymmärtää ja arvostaa tätä herkkää lasta juuri omana itsenään. Ja toivon sydämeni pohjasta, että lapsen kasvuympäristö tulevaisuudessakin (kodin ulkopuolella) voi olla sellainen, että tällainen rauhallisempikin ääni tulee kuulluksi.

Onko teidän perheessänne kasvamassa tällaisen temperamentin omistavaa lasta? Miten olette tukeneet hänen temperamenttiaan?

Kommentit (53)
  1. Meidän 3-vuotias poika on tosi herkkä. Ei ilmaise itseään noin hienosti kuin Silva, mutta selvästi aistii tunnetiloja herkästi. Eniten pelottaa juuri se, että tulevaisuudessa yhä enenevissä määrin pitää selvitä toisten, rajumpien lasten leikeissä mukana. Pelkään että pojalle käy niinkuin itselleni lapsena, syrjäänvetäytyvästä ja ujosta lapsesta tuli silloin koulukiusattu.

    Olen yrittänyt kasvattaa pojan itsetuntoa, mutta nyt tuntuu että on ollut pari juttua jotka on ”auttaneet” tai siis reippauttaneet tosi paljon. Ensinnäkin pikkukoulu, jossa poika käy 2 kertaa viikossa ja leikkii siellä 3 tuntia muiden lasten kanssa parin tädin hoitamana. Ja toiseksi tempperamenttisempi pikkusisko. Kun sekä pikkukoulussa, että nykyään myös kotona joutuu pistämään vastaan ja ns. puolustamaan omaa reviiriään ja lelujaan, on herkästäkin pojasta löytynyt myös se vahvempi puoli.

  2. Olen lilyn muutamia blogeja lukenut jo pitkään mutta sinun blogiisi eksynyt vain silloin tällöin. Nyt eksyin taas ja pakko ehkä eksyä jatkossakin. Hihittelin ja itkin yhtäaikaa tätä lukiessa. En osaa sanoa tarkalleen miksi. (Punkkulasillisella ja yhdellä kossuvissyllä saattaa olla osuutta asiaan. Äitihäppäri menossa. Isillä on aamuvuoro nappuloiden kans. Wuhuu.)

    Meillä on kaksivuotiaat identtiset kaksoset. Toinen on selkeästi ollut kokoajan se uskaliaampi rämäpää, tekee tuttavuutta helpommin, nauraa ääneen helpommin, kokeilee juttuja (tyhmän)rohkeammin, lähti liikkeelle ensin, zumbasi masussakin enemmän. Ja toisaalta sillä napsuu pinna helpommin, ei riitä kärsivällisyys dublo-palikan asemoimiseen ja teloo itseään enemmän. Toinen jannu taas arvioi tilanteita sivusta pitempään, antaa tappeluissa periksi vähän helpommin (yritä siinä opettaa että lelua ei saa viedä kädestä jos toinen ei ole siitä moksiskaan), oppii veljensä mokista ja kokeilee juttuja vasta sitten. Ja toisaalta keskittyy paremmin asioihin ja dublotkin menee paikoilleen motoriikalla eikä väkivallalla. Hän myös oli rauhallisempi massussa. Isoveli vajaa minuutin johdolla.

    Toisaalta tuntuu että isoveikan olis hyvä oppia pitämään puoliaan. Toisaalta tuntuu että ehkä se vaan jotenki tajuaa että ”tämä taistelu nallesta ei ole sen arvoinen”. Molemmat kuulemma hoidossa menee sekaan jos joku muu kurmoottaa velipoikaa. Aika ihanaa. ja osaavat kuulemma kuitenkin pitää puoliaan paremmin kuin ainoat lapset. molemmat myös vie veljelleen toisen riisikakun/xylitolpastillin/rusinan/tmv. jos käteen antaa kaks ja sanoo että vie toinen veljelle. <3 ja silittävät ja halaavat riidan jälkeen ku vähä vihjaa. Ehkä ihaninta ikinäkokomaailmassa. 😀

    Voin kuvitella että isompana toinen keksii kaikki päättömät jutut ja toinen tuo ne ehjänä kotiin. Saa nähdä. Kyllä se "esikoinenkin" välillä kimpaantuu ja puree ja lyö mutta minusta on ihanaa, että ne on niin erilaiset. Näyttävät ihan samalta (paitti hairdo, koska ne on tarkoituksella leikattu eri malliin; poikatukka ja prinssipolkka :D) mutta muutamassa tovissa ero käy jo selväksi. Ja molemmissa temperamenteissa on hyvät ja huonot puolensa. Se on sitte kai ainaki kasvatuksesta kiinni kummat puolet saa vallan.

    Mutta joo. Ihana blogi. Sopii elämäntilanteeseen just. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *