Synnytysmuistoja, päivä 2

Maanantai 2.4.2012

En ollut nukkunut koko edellisyönä jännitykseltäni silmäystäkään. Joel oli käynyt nukkumassa pari tuntia vanhempiensa luona ja tuli aamulla takaisin.

8:40, Facebookissa:
”Lits läts. Mutta tässä saattaa kuitenkin mennä vielä päiviä, yritetään viivyttää…

ma_aamu.jpg

Ensimmäinen aamupala Kätilöopistolla – enpä silloin tullut ajatelleeksi, että näitä on tulossa vielä 14 lisää.

 

Vauvan sydänäänikäyrässä tapahtui aamulla pari notkahdusta, joiden vuoksi minua pidettiin käyrässä pidempiä aikoja. Myös liikkeitä vatsassa tuntui huomattavasti vähemmän kuin ennen lapsivesien menoa. Se huolestutti. Mutta sydänäänten kuuleminen rauhoitti – lopulta pyysin, voiko käyrä olla päällä koko ajan.

Päivä kului siis sekavanhermostuneissa tunnelmissa pienen sydämen ääntä kuunnellen. Muutaman kerran taisin torkahtaa pieniä pätkiä, mutta hätkähdin aina hikisenä hereille. Antibioottia tiputettiin minuun, kortisonia vauvaan.

10:15, Facebookissa:
Oon kiinni piuhoissa ja verta imetään putkilokaupalla. En osaa edes panikoida, täällä vaan heitän tyhmää kakkahätävitsiä… Joel nukkuu ja mä facebookkaan = perus 😀
 

Supistuksia näkyi monitorissa, mutta itse en niitä tuntenut. Uutta lapsivettä valui koko ajan.

ikkunasta.jpg

Koko päivä on epätodellisen sumuinen päässäni. Kätilöopiston ikkunasta näkyi lunta.

 

Joel päivysti vieressä koko ajan.
”Eiks sun pidä mennä töihin?”, hätäilin.
”En todellakaan mene nyt yhtään mihinkään. Ilmoitin töihin, että mun isyysloma alkoi NYT”.

Vähän ajan kuluttu meidän huoneen ovi avattiin ja sisään astui toinen synnyttämään tuleva pariskunta. Joel ja pariskunnan mies purskahtivat yhtä aikaa hervottomaan hermostusnauruun. Täh? Mikä nyt noin naurattaa?
”Tässä on mun duunikaveri vaimoineen”, Joel esitteli.

Joelin kolmen hengen työtiimistä kaksi oli siis sinä maanantaina laittanut esimiehelleen (sille kolmannelle) viestin: isyysloma alkoi NYT. Että hyvää maanantaihuomenta vaan sinne töihinkin.

Muutaman tunnin kuluttua toinen pariskunta lähti synnytyssaliin, me jäimme odottamaan, odottamaan, odottamaan.

Yritimme käyttäytyä ja puhua rauhallisesti – ei tässä hätää, kaikki hyvin. Mutta se oli vain pintaa. Käytimme varmasti molemmat kaikki voimamme siihen, että emme antaneet paniikille valtaa. Jos toinen meinasi alkaa hermoilla, toinen otti rauhoittelijan roolin. Vuoronperään.

Ja yöksi Joel ajettiin taas pois.

Minulle yritettiin tarjota lääkettä nukahtamisen avuksi, mutta en halunnut ottaa, koska se olisi ollut jotain Diapam-tyyppistä. Sain nimittäin sellaisen joskus umpisuolenleikkauksen yhteydessä, ja siitä tuli aivan kamala olo.

Mutta se uni, oi se uni. Se ei tullut.

Pyynnöstäni huoneeni ovi pidettiin auki. Yksin jääminen pelotti. Kuuntelin yön ajan hoitajien liikehdintää käytävällä ja pienen sydämen lyöntejä monitorista.

Epätodellinen olo.

 

Jatkuu huomenna.

Kommentit (6)
  1. Joo, mehän ei siis tajuttu mitään tuollaisia isä vapaalle -järjestelyitä – harmi kyllä kuulin tuosta erikoishoitovapaastakin sinulta Liisa (muistaakseni), kun se oli jo liian myöhäistä… Noista synnytystä edeltävistä päivistä tulikin sitten Joelille vaan palkattomia vapaapäiviä, kun isyyslomaksikaan ei saa päiviä ennen lapsen syntymää. No, pääasia että oli paikalla!

    Minnuliini, hih mä keskityin niin kovasti tuohon vuosiluvun laittamiseen oikein (kun eilen se meni väärin), että tuli 12 sitten näköjään kuukauteenkin 😀 Hopsan! Kiitos huomiosta, korjasin 🙂

    Yksin sairaalassa olo oli kyllä ahdistavaa. Mä kun jotenkin automaattisesti olin ennalta ajatellut, että perhehuone-perhehuone-perhehuone. Ja kun koko raskaus (ja myöhemmin lapsenhoito) on niin voimakkaasti ollut mun ja Joelin yhteistä asiaa, tuntui hurjalta, että yhtä äkkiä jouduinkin olemaan ihan yksin. Ja etenkin kun tilanne oli ns. normaalisynnytystä erikoisempi vielä. Onneksi synnytyksen jälkeen saatiin sitten olla perhehuoneessa!

    Vierailija 12:56: Teillä siis on yksivuotissyntymäpäivä tänään  – onnea päivänsankarille! Ehkä ollaan siellä käytävillä nähtykin sillon vuosi sitten 🙂

  2. Mä jouduin olemaan sairaalassa yhden yön yksin kun vedet oli menneet ja tulehdusarvot koholla, joten eivät päästäneet mua enää kotiin odottamaan supistusten alkua. Oli tosi tosi kurjaa jäädä yksin sairaalaan, olisin jotenkin kaivannut miehen vierelleni vakuuttelemaan että kaikki menee hyvin. Eihän siitä nukkumisesta tullut yhtään mitään, jonkun nukahtamislääkkeen suostuin lopulta ottamaan jolla sain parin tunnin unet, mutta siihen se jäikin.

    Minulle oli vielä sanottu että aamulla käynnistetään synnytys jos ei itsestään siihen mennessä ala (lapsi oli täysiaikainen) ja mielessä kummittelivat vaan kauhutarinat käynnistyksistä, jotka tuntuvat kuulemma siltä että kuolee jne. Onneksi synnytys käynnistyi lopulta itsestään ja mieskin pääsi taas aamulla turvaksi. Mutta kyllä sitä oli yön pimeinä tunteina tosi peloissaan ja yksin kun ei tiennyt mitä tuleman pitää. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja terve poika tuli!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *