Synnytysmuistoja, päivä 4 (ja 5)

Huh. Hengästyttää jo etukäteen. Tämän kirjoituksen alussa siirrytään synnytyssaliin. Mutta het-ki-nen, Silvahan täyttää yksi vuotta vasta huomenna.
Ai-van.

Eli että ei olekaan sitten ihan lyhyt juttu tulossa.

ke 4.4.2012
Päivä alkoi kepeästi peräruiskeella.

Jos nyt ajattelet, että YÖK, niin ei ehkä kannata lukea tämän pidemmälle. Muistutan: tämä on synnytys.

Okei, lupaan jättää karskeimmat yksityiskohdat mielikuvituksen varaan. En siis tässä esimerkiksi kerro, mitä sen ruiskeen antamisen jälkeen tapahtui.

”Rauhallisesti suhtautuu tulevaan synnytykseen, mies ollut hienosti puolisonsa tukena osastolla”, synnytyskertomus kehuu.

9:45:
Siirrytään synnytyssaliin. Oksitosiini uudestaan virtaamaan suoneen ja synnytys käyntiin, hep hep.

Ja sitten lohdutuksen sananen niille, jotka tällä hetkellä hermoilevat, että pääseekö sinne Haikaranpesään vai ei. Meidän tavallinen Kättärin synnytyshuone oli ainakin ihan hyvä. En olisi kaivannut sen hienompaa. Oli oma veski ja suihku, ja ihan kaikkia samoja välineitä sai tavispuolellekin pyydettäessä. Yksi huolenaihe siis vähempänä synnytystä odottaville!

11:57:
Supistukset alkavat olla kipeitä.
”Kokee vielä pärjäävänsä näin”, kätilö naputtelee synnytyskertomukseen.

13:00:
Supistukset taas neljän minuutin välein niin kuin edellisenä päivänäkin.
”Kertoo pärjäävänsä näin.”

13:14:
Öööö no josko sitä ilokaasua…?

Vuorossa oleva kätilö neuvoo ilokaasun vähän ylimalkaisesti – ”siitä vaan hengittelet, kun siltä tuntuu”. Noilla ohjeilla en olisi todennäköisesti saanut kaasusta mitään hyötyjä irti. Onneksi Haikaranpesä-valmennuksissa oli neuvottu kaasun käyttöä vähän tarkemmin.

Oh! Oi mikä siunattu, ihana pöhnä!

Ilokaasu pelasti synnytykseni alkupuolen. Rakastin sitä. Vedin maskista syvän henkäyksen supistuksen lähestyessä ja ääni sai minut kuvittelemaan, että olen sukeltamassa 18 metrin syvyydessä, ihanan turkoosin meren rauhassa.

Ja kun supistus tuli:
AAAAAAAAAAAAAAA!
Huusin rentoutuneena täysin voimin maskiin, se vaimensi (kai?) karjuntaani niin, ettei koko käytävä säikkynyt. Kai.

Ilokaasu myös vei ajantajun. Mikä tässä tilanteessa laskettakoon ehdottoman isoksi plussaksi.

ilokaasu_synnytys.jpg

Onnellinen synnyttäjä – vielä tässä vaiheessa. Ilokaasu-jumppapallo -yhdistelmä oli ihan lyömätön. Supistuksen aikana huusin maskiin, nojasin eteenpäin ja Joel painoi tulikuumaa geelityynyä alaselkääni vasten.

Kätilö ehdottaa jumppapallon viemistä suihkuun. No, kokeillaan. Öööh, miten tää nyt pitäisikään tehdä…? Ääääh. Mä oon ihan märkä ja alasti. Mulla on ikävä mun ilokaasua!

Takaisin maskille ja pallolle.

16:28:
Yhtä äkkiä kipu menee ihan överiksi. Infernaalinen kipu, niin kuin Melina G eilisen bloggauksen kommenteissa määritteli. Tästä alkoi siis se hullu-hullu vaihe.

Soitan kelloa: apua-apua-apua! Sitä tulee pian: spinaalipuudutus. Aaaaaaah. Se auttaa nopeasti. Ja seuraavaksi tapahtuu vastoin kaikkia todennäköisyyksiä: jopa nukahdan pienen hetken.

Minä <3 spinaalipuudutus.

spinaalipuudutuksen_jalkeen.jpg

Klo 17:34 – synnyttäjä taju kankaalla.

Klo 18:24:
Hei oliks meillä jotain kesken täällä? Jos vaikka jatkettaisiin sitä synnyttämistä. Takaisin siis ilokaasu-jumppapallo-geenityyny-maskiinhuuto -hommiin.

Klo 19:11:
Vaihdetaan toinen pussi oksitosiinia.

Vessassa käynti näillä supistuksilla osoittautuu mahdottomaksi. Katetroidaan.

Joel ihmettelee, kun minulla ei edes silmä räpsähdä katetroinneista tai muista inhoista sorkkimisista.
”Arvaa vaan, kuinka paljon muhun sattuu ihan peruksenaan – noi on kuule hyttysenpistoja siihen verrattuna!”

Klo 20:25:
Kipu on täysin sietämätöntä. Epiduraaaaaaa-liiiiiiiiii!

Klo 21:00:
Epiduraali laitetaan.

Sitten: kasvot, kädet ja jalat alkavat turtua. Kipu sen sijaan ei häviä – eiks tän pitäisi auttaa jotenkin…?

Klo 21:35:
Ai niin, ne sellaiset aqua-rakkulat! Joel kokeili urheasti niitä Haikaranpesän synnytysvalmennuksessa – nyt on mun vuoro!

Ne laitetaan. Noin sadasosasekunnin ajan en ajattele supistuskipua vaan rakkulakipua. Ja sitten taas supistaa. Damn.

Klo 22.10:
Miksi tää epiduraali ei autaaaaaaa-aaaa-aaaaa!

Katetria tullaan jotenkin fiksaamaan, sitä vedetään ulospäin. Ja laitetaan lisäannos. Josko nyt…?

Klo 22:21:
Synnytyskipu lieventyy (todennäköisesti epiduraalin myötä) sen verran, että tajuan, että mulla sattuu aivan JÄRJETTÖMÄSTI peräsuoleen. Aaaaargh ootteko varmoja, että se ei ole lähtenyt syntymään jotain väärää kulkureittiä…?

Kätilö pähkäilee hetken, ottaa kipuni onneksi heti tosissaan: ja hän pruuttaa puuduttavaa geeliä peräsuoleen. Ei kuulemma ole mikään perusjuttu, vaan hän keksi sen ihan hoks vaan siinä itse – no okei konsultoi lääkäriä tietysti ennen kuin meni pruuttailemaan.

Auttoi!

Huh että – ai tällaistakin piti sitten mennä kokemaan…

Klo 22:55:
No hei siinä jumppapallolla oli niin kivaa – mitä jos mä lyllertäisin tästä taas siihen pallon päälle istumaan…? Yritän nousta sängystä, mutta tajuan, etteivät jalat kanna. Koko alaruumis on aivan tunnoton.

Hmm mä en ole ihan varma siitä epiduraali-hommasta.

Klo 23:47:
En enää todekaan tajua, mikä on supistusta ja mikä ei. Tavallaan ei ollenkaan supista – vaan särkee alapäätä ihan sietämättömäninfernaalisesti koko ajan.

Klo 00:11:
Laitetaan pudendaalipuudutus välilihaan.

Ponnistusvaihe alkaa. Mitä siitä kertoisin? No vaikka ihan ensin sen, että se kesti kaksi tuntia.

Luultavasti itse hätäilin sen kanssa.

Voimat alkoivat olla ihan loppu ja kätilöt kyselivät, että joko ponnistuttaa. No ei. Joko? No ei. Joko? No ei. Joko? No joo jos vaikka niinku nyt.

En vieläkään tiedä, että ponnistuttiko oikeasti kunnolla vielä.

Nooh, ponnistamassa jo ollaan. Eikä lopettaakaan voi, etenkin kun minua kalvaa koko ajan pelko, että vauvalla on jotain huonosti siellä. Pelkään, että se jotenkin… …puristuu?

Mutta sitten: kappas, supistukset alkavat harveta. Nostetaan oksitosiinin määrää. Ei auta. Missä hemmetissä ne mun supistukset on – ja täällä pitäis jo ponnistaa!?

Siinäpä sitä sitten ponnistetaan ilman supistusten auttavaa voimaa. Ympärilläni on kaksi kätilöä, synnytyslääkäri, kätilöopiskelija ja tietysti Joel.

Noin tunnin ponnistamisen jälkeen olen täysin loppu. En pysty enää. En yksinkertaisesti pysty. Itken ja kiljun ja itken ja itken ja anelen:
”Pliiiiiiis auttakaaaaaaaaa!”

Ai niin, muistan toisenkin ajatuksen tuosta ponnistusvaiheesta:
”Voi paska, nyt se mun napa pullahti ulos.”
Sitä en kuitenkaan sanonut ääneen. Olisi ehkä ollut sopimatonta tuossa tilanteessa, kun navan alapuolinen alue oli se, joka siinä venyi ja paukkui.

Kaksi tuntia ponnistamista. Oikeasti. Aivan järjetöntä. En jaksa.

Jossain vaiheessa kuulemma jo pilkisti jotain. Senkin jälkeen ponnistin, ponnistin, ponnistin. Kunnes: pää!

”Nyt tuli pää! Haluatko koskettaa sitä?”, kätilö iloitsi.
”EN!!!!!!”

Tämä ei oikeasti lopu ikinä. Ponnistin, ponnistin, ponnistin. Ja aina välissä itkin ja kiljuin sitä omaa henkilökohtaista mantraani.
”Pliiiiiiis auttakaaaaa!”.

”Oletko varma?”, kätilö varmisti.
”Jooooooooooo!”

Veitsi vilahti. Se oli sitten se episiotomia.

Kappas. Itsehän olin ajatellut lähinnä imukuppia.

Mitä nyt vähän vilauksia näin hien ja kyynelteni keskeltä, niin siellä alhaalla alkoi olla jo aika veristäkin.

Ei muuten tullut mieleenkään, että olisin pyytänyt Joelia olemaan katsomatta. Siinä vaiheessa oli ihan sama. Joel on siis nähnyt koko homman, minä vain tuntenut.

Klo 02:03:
Silva syntyi maailmaan.

sdc13404.jpg

Isi kylvetti, äiti taju kankaalla.

Ai että nytkö se päättyi?
Ehei, taidan jatkaa vielä, kun kerran tässä kertomisessa vauhtiin pääsin.

Silva oli syntyessään sininen ja veltto. Vauvan näkeminen ei aiheuttanut rakkaudenkuohua, vaan kauhun:
”Onko kaikki hyvin? Onko kaikki hyvin? Onko kaikki hyvin?”
Kysymys toistettiin arviolta 72 kertaa.

Kuulemma on. Seitsemän pistettä.

Vastasyntyneen rinnallelaitto ei varsinaisesti ollut mikään Kodak moment. Silva on sininen rääpäle ja minulla kasvot kauhunirvistyksessä. En uskalla liikuakaan, pelkään että se jotenkin luiskahtaa siitä, olen ihan voimaton. Oikeasti toivon vaan, että ne ottaisivat sen pois.

Silva ei liiku eikä ala imeä. Muutama ynähdys sentään kuuluu, mutta ne eivät todellakaan ole sellaisia vastasyntyneen parkaisuja kuin elokuvissa. Pikemminkin pienen nisäkkään minipieniä äännähdyksiä.

Pakko olla rehellinen: tilanne oli ennen kaikkea kamala.

Joel sen sijaan on tunnepuolessa enemmän mukana heti alussa. Hän menee kylvettämään vastasyntynyttä. Minä sen sijaan alan synnyttää istukkaa. Sekin vielä. Antakaa mun jo olla!

Lastenlääkäri tulee kertomaan, että Silva joudutaan nyt viemään lastenosastolle. Minä en jaksa pitää silmiä auki, kun hän puhuu. ”Kyllä mä kuulen, mitä sä puhut”, vastaan. Joo joo kuulen, mutta en ymmärrä.

Kätilö ilmeisesti haluaa testata tajunnan tilaani. Hän tulee näyttämään Silvan käsiä ja pyytää laskemaan sormet.
”Kymmenen”, minä vastaan.
”Eiku laske ne ääneen”, hän yrittää.
”On niitä kymmenen”, minä vastaan vähän ärtyneenä. Mitä hemmettiä tässä vielä piinaavat.

En siis osannut laskea, en yksinkertaisesti muistanut, että mitä niitä numeroita nyt olikaan.

Silva viedään pois, minä jään ommeltavaksi. Pari tikkiä, eikö niin?

No ei: minua ommellaan kaksi tuntia. Teen suunnilleen kuolemaa siinä jalat ylöspäin ojolla. Ompelijana on kätilöpiskelija.
”Mistä sitten seuraavaksi ottaisit?”, kätilö kysyy.
”No jos tuosta…”
”Eijeijei ethän sinä TUOSTA voi…” ja niin edelleen.

Kaksi-v*un-tuntia (anteeksi). Hei oikeesti! Voisitteko pliis nyt kuitenkin tehdä siitä edelleen toimivan…?

Siinä sitä on ponnistettu jalat haarallaan koko päivä, ja nyt en mukamas kehtaa sanoa, että haluaisin kätilön tekevän tuon työn.

Eli siinä sitten makasin.

Klo 4:35:
Vihdoinkin valmista. Sitten ylös sängyltä varovasti…

WOOOOMP!
Silmissä sumenee, pyörryn hervottomana Joelin kaulaan. Se siitä tajunnasta sitten.

”Nyt paarit tänne ennen kuin tulee pahempaa jälkeä”, muistan kätilön sanoneen.

Minut laitetaan paareille, kätilöopiskelija lähtee viemään.
”Löydätkö nyt varmasti oikean osaston”, kätilö kysyy.

Apua TUO ihminen just ompeli  mun alapään!

(Myöhemmin debriefingissä kyselin asiasta: kävi ilmi, että opiskelija oli OIKEASTI hyvä, mutta kätilö oli vain opettajana ankara. ”Täytyy olla tiukkana, että kaikki opitaan varmasti oikein”, kätilö totesi. Hyvä niin. Onneksi oli tuo debriefing – muuten asia olisi jäänyt painamaan)

*******

No jäikö traumat? Tekisinkö sen uudelleen?

Ei jäänyt. Tekisin.

Tavallaan synnytyksestä on jäänyt jopa sellainen olo, että tekisin sen mielelläni uudelleen. Nyt kun sen on kerran kokenut, se ei tunnu niin mielettömän pelottavalta kuin aikaisemmin.

Näin jälkikäteen ajatellen isoin ongelma minulla taisi liittyä tuohon käynnistämiseen/oksitosiiniin. Supistukset eivät olleet ns. luotettavia, ne vähän tulivat ja menivät. Välillä oksitosiini aiheutti järjettömät kivut, sitten taas supistukset hävisivät kokonaan.

Toinen ongelma oli tuo ponnistusvaihe. Jos tekisin sen uudestaan (ja selväjärkisenä enkä väsymyspaniikissa), olisin ehkä pihdannut sen aloittamista vähän pidempään. Ja toinen ongelmahan siinä oli niiden supistusten vaimeneminen – siihen en tietysti olisi voinut (kai?) itse vaikuttaa.

Annan itselleni kiitosta etenkin synnytksen alkuvaiheesta: olin oikeasti tosi reipas sinne iltaan asti. Myöhemmin sitten kipu ja väsymys sumensivat järjen ja tekivät minusta ikään kuin ”suorittavan ruumiin”, joka ei enää hallinnut tilannetta. Ei tunnetasolla eikä muutenkaan.

No mut hei – lopputulos on tärkein!

Tavallaan voisin jopa sanoa, että synnytys oli hyvä kokemus.

Heh, klassinen ”aika kultaa muistot” -tapaus siis.

*******

Ja vielä täytyy kirjoittaa yksi kappale: Joel.

Synnytys oli aivan uskomaton kokemus kaikin puolin, ja samalla myös aivan uskomaton yhdistävä kokemus. Tuntuu aivan käsittämättömältä, miten Joel pystyi olemaan niin henkisesti sataprosenttisen läsnä joka ikinen hetki. Saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta minulla on sellainen tunne niin kuin oltaisiin synnytetty yhdessä.

Joel oli mun selkäranka koko synnytyksen ajan.

*******

…ja tällaisen pitkän tapahtumavyöryn tuloksena meistä tuli perhe. <3

 

 

Tämä oli puutalobabylandian kaikkien aikojen pisin kirjoitus. Jaksoiko kukaan lukea kokonaan?
”Tasan vuosi sitten” -muistot täten päättyköön, ehkä tässä voisi palata jo nykyhetkeen: Silva yks vee huomenna jee!

Kommentit (86)
  1. Huh! Nyt kun sain oman synnytyskertomukseni valmiiksi, olen uskaltanut lukea vihdoin muidenkin kertomuksia.. Aikamoinen suoritus teillä! Tutulta kuulosti etenkin ilokaasun tuoma onni, ja spinaalipuudutuksen antamat lyhyet unet. Epiduraali ei mulla aiheuttanut tunnottomuutta, mutta ois varmaan hämmentänyt ponnistusvaiheesssa – johon meillä ei siis päästy. Mutta huikea suoritus ja upea lopputulos sielläkin – ja kaikilla! On se ihmeellistä!

  2. ”Vastasyntyneen rinnallelaitto ei varsinaisesti ollut mikään Kodak moment. Silva on sininen rääpäle ja minulla kasvot kauhunirvistyksessä. En uskalla liikuakaan, pelkään että se jotenkin luiskahtaa siitä, olen ihan voimaton. Oikeasti toivon vaan, että ne ottaisivat sen pois.”

    Täällä ilmoittautuu toinen joka ei ollut täydellinen elokuvien suuresti-itkevä-ja-rakastava-äiti.

    Synnytykseni kesti 1,5tuntia, jonka roikuin tiukasti kiinni ilokaasumaskissa.
    Veikkaan vieläkin olleeni hieman huuruissa, kun lapsi nostettiin rinnalle, niin totesinpa siinä sitten kovaan ääneen kätilöille : ”tää on aika likanen, voitteko te pestä tän?”.. Se siitä elokuvien täydellisestä äidistä.. 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *