Tahdottiin me

Vaimo tässä hei. Hihi!

Eilen maistraattitoimitusten ja Koffin puisto -fiilistelyn jälkeen istuttiin lempparinepalilaisessamme, country-pubissa (Kantipur).
Joel: ”Aattele, me ollaan oltu jo kohta tunti naimisissa”.
minä: ”Ihanaa! Hei maista tätä sipulia, tää on hyvää!”
Joel: ”En mä halua puhua mistään sipulista. Aattele, me ollaan naimisissa.”
minä: ”Joo, ihanaa.”
Joel: ”Saanko mä maistaa sun dalia?”
minä: ”Joo.”
Joel: ”Puolet sun daleista onkin nyt sitten mun, vaimo.”

Eilen siis tahdottiin Albertikadun ja Bulevardin kulman tummassa tiilitalossa. Ei sormuksia, ei omia todistajia, ei prameita hääpukuja (öö paitsi mun Desigualin mekko – hei jotain nyt sentään), ei tiukkoja kravatteja, ei muuttuvia sukunimiä.

Vain minä ja Joel ja Silva ja maistraatin mies. Häävastaanotto pidettiin virtuaalisesti Facebookin ”relationship statuksen” muutoksen tykkääjiä seuraillen.

pusu_peilista.jpg

Todistettavasti naitu.

Puklulta voimakkaasti tuoksahtava (Silva päätti heittää kaarioksennukset kaikkien meidän kolmen puvuille ennen lähtöä kotiovella) miniperheemme kärrytteli siis eilen puolilta päivin vaunuineen maistraatin inva-sisäänkäynnille. Minä hyräilin häämarssia betonisessa porttikongissa, ja ystävällinen vahtimestari opasti meidät takakautta sisään.
”Minnekäs asioille olette menossa?”, hän kysyi.
”Naimisiin ollaan menossa”, Joel vastasi.
”Ai nytten vai?”, vahtimestari ihmetteli.

No nytten, nytten.

sdc15025.jpg

En saanut kameraa tuettua oikealle tasolle vaunun laitaa vasten, joten kumarsimme itse kuvaan päästäksemme…

Olin kuvitelut, että maistraattivihkiminen tapahtuu suunnilleen ankeusviraston luukulla paperit allekirjoittaen. Mutta yhtä äkkiä me seistiinkin käsi kädessä tummapukuisen henkikirjoittajan edessä, aivan kuin alttarilla ikään. Palavat kynttilät ja kaikkea, oho ja vau. Onneksi tajuttiin nostaa Silva pois vaunuista eikä kärrätty Bugiksiamme mukaan saliin.
”Avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen”, henkikirjoittaja aloitti.
Silva vastasi tähän isin sylistä iloisesti jokeltelemalla, ja minä sain hädin tuskin pidäteltyä jännitysnaurukohtausta.

Sitten tuli liikutus. Hymy ylsi korviin asti ja tippa nousi silmäkulmaan. Siinä me seistiin käsi kädessä, yhtä äkkiä kaikki oli kaunista ja juhlallista. Täydellistä. Joel sanoi ”tahdon” ja katsoi rauhallisesti hymyillen minuun.

Naimisissa! Me ollaan nyt naimisissa!

Hääkuvaa varten kärryteltiin viereiseen Koffariin – samaan paikkaan, jossa reilut neljä vuotta sitten tavattiin. Matkalla lähetettiin ”Mitä kuuluu? Me mentiin just naimisiin.” -tekstiviestit perheille ja päivitettiin Facebookin relationship status.

Omalla kännykällä räpsittyihin kuviin ei tarvinnut poseeraushymyjä viritellä. Nauratti, kikatutti, kiva olo kupli mahan pohjassa asti: me todellakin mentiin naimisiin!

haakuva2.jpg

Hassu vauva. Silvaakin nauratti.

Loppupäivän suunnitelmat olivatkin sitten ihan auki. Koska sattui sopivasti olemaan lounasaika, päätimme mennä ex-kotikulmiemme vakkarinepalilaiseen syömään. Lounaslista, säästölinja. Juhlan kunniaksi minä tilasin kuivan omenasiiderin.

Häämatka suuntautui takaisin omaan kotiin, jossa nukuimme vuorotellen romanttiset korvatulpalliset hääpäikkärit. Ah. Myöhemmin vielä hääkävelyretki ruokakauppaan ja Postiin palauttamaan se hemmetin sähkömittari. Illalla juhlistettiin hääpäivän päätöstä katsomalla kaksi jaksoa Breaking Badin kolmos-seasonia.

Tasaisin väliajoin huokailtiin, miten ihanaa oli, että päädyttiin tekemään kaikki juuri näin.
”Tästä lähtien muistetaan aina tämä päivä. Että miten hyvältä tuntuu, kun tehdään asiat juuri näin: ei niin kuin ”pitäisi” vaan niin kuin meistä itsestä tuntuu”, Joel totesi illalla hyvänyöntoivotusten jälkeen.
Deal.

*********

Mutta miksi siis näin? Miksi ei isoja juhlia ja notkuvia pitopöytiä?

Me emme halunneet häitä, emme juuri nyt. Emme halunneet sormustenostoja, kampaustensuunnitteluja, cateringin palkkausta, kutsujen lähettämistä, pöytäkorttien askarteluita tai häävalsseja. Halusimme mennä naimisiin.

Nepalilaisessa istuessamme ja onnesta huokaillessamme tajusimme sen ehkä selkeimmin: jos nyt olisimme matkalla hienolla ”just married” -hääautolla isoihin juhliimme, stressaisimme juuri nyt istumapaikoista, pöytäkoristeista tai häävalssin askelista. Mutta kun jätimme naimisiinmenosta pois kaiken stressaavan, pääsimme keskittymään siihen olennaisimpaan: siihen, että olemme päättäneet olla yhdessä. Aina.

Joel kertoi lukeneensa jostain (?) aika kiinnostavan näkökulman viime vuosien hääbuumiin. Avioliiton merkitys yhteiskunnassamme on pienentynyt: perhe voidaan tehdä ja asua yhdessä, vaikka koko elämän. Siihen ei tarvita enää avioliittoa. Voidaan myös erota, voidaan mennä uudestaan naimisiin. Avioliitto ei ole enää se lopullinen aamen.
Ehkäpä osittain siksi on noussut uudelleen tämä isojen häiden buumi. Ehkä avioliitto yksistään ei enää aiheuta niin suuria tunteita. Ja ehkä siksi niitä suuria tunteita etsitään niistä toinen toistaan upeimmista ja viimeiseen piirtoon asti suunnitelluista (kalliista) hääjuhlista…?

Ja miksipä ei – kukapa ei haluaisi suuria tunteita. Eläköön, suuret tunteet!

Me kuitenkin halusimme tämän juuri näin. Krista, Joel ja Silva. Pienesti, ja siksi niin suuresti. Keskittyen olennaiseen. Yhdessä olemiseen. Rakastamiseen. 

Aina.

 

ps. Okei okei, huoli pois, ystävät: kyllä me ihan varmasti joskus järjestämme ne juhlatkin!  Emme ehkä lähiaikoina, emme välttämättä edes lähivuosina. Mutta onhan meillä koko loppuelämä aikaa.

Kommentit (40)
  1. Mekin ’tahdottiin’ ihan kahdestaan ja salaa. Olimme jo kauan suunnitelleet LOMAmatkaa Las Vegasiin; ja kun sitten suunnitelmat olivat lähes lukkoon lyötyjä, keksimme että pieni upgrade hotelliin ja voidaan samaan syssyyn mennä naimisiin ja pitää häämatka.

    Siellä sitten seistä tökötettiin pienessä wedding chappelissa, minä, tuleva aviomieheni ja Elvis-imitaattori (josta tuli todistaja häihimme). Yllätys oli, että vihkiminen noudatti kristillistä kaavaa ja että vihkipappina oli 200-kiloinen kalju afro-amerikkalainen reverend Cotton 😀 

    Ostin tilaisuuden kunniaksi Neiman&Marcusilta pikkuMUSTAN (kyllä, menin mustissa naimisiin kun järkeilin että minä jotain kermakakkuhäävalkoista koskaan enää pidä). 

    Avioliittoa juhlistettiin ensin viereisessä meksikolaisbaarissa (limusiini oli vartin myöhässä), oluet piti tilata espanjaksi kun ’two beers please’ pyyntöön tuli vastaukseksi ”QUE?!”, ja myöhemmin sitten Bellagion venäläisessä baarissa (shampanjaa ja kaviaaria). 

    Kotiin palatessa kerrottiin uutiset (ja äiti järkyttyi kun ainokainen lapsi meni naimisiin mitään sanomatta) ja pidettiin grillibileet (jossa äiti leppyi). 

    Ja meidänkin syy tämäntyyppiselle naimisiinmenolle: stressivapaa toimitus ja myöhemmin sitten epäviralliset bileet. 

  2. Me asteltiin viime syksynä maistraatin ”alttarille” miehen kanssa. Keväällä oltiin menty kihloihin ja silloin päätetty milloin hääjuhlat pidetään. Juhlat jouduttiin laittamaan parin vuoden päähän, koska ei vaan ollut rahaa aiemmin. Sitten kesän lopulla todettiin, että mitäs ihmettä! Kun meidän kuitenkin täytyy mennä maistraatissa naimisiin kun toinen meistä ei kuulu kirkkoon, niin voinemme tehdä sen samoin tein! Kun eihän se naimisiinmeno niitä juhlia vaadi.

    Sovimme päivän niin, että voimme järjestää juhlat läheisille sitten kaksivuotishääpäivänä ja kutsuimme vain molempien äidit paikalle vihkitilaisuuteen. Vihkimisen jälkeen vaihdoimme fb:n suhdestatuksen ja sitä keskustelua oli kiinnostava seurata, totta tosiaan 😀 Pieni vahinko kävi siinä, että unohdin laittaa veljilleni viestin asiasta ja he kuulivat siitä sitten kavereiltaa, jotka kuulivat siitä fb:stä. HUPS!

    Minulla oli päällä itsetehty mekko (jonka olisin tehnyt joka tapauksessa) ja miehellä puku. Vihkimisen jälkeen käveltiin sateessa ravintolaan syömään anoppien kanssa ja sitten lähdimme bussilla häämatkalle kotiin. Seuraavana aamuna lähdin työmatkalle, joten paluu arkeen oli nopea.

    Hääpäiväjuhlaa vietetään alkuperäisen suunnitelman mukaan ensi syksynä ja suunnittelen innoissani elämäni parhaita juhlia! Ja parasta juhlien suunnittelussa on se, että naimisiinmenon jännitys on ohi. Voi vain pistää pystyyn hauskat kemut ja bailata pitkän kaavan mukaan. IHANAA!

    Ja se täytyy sanoa, että en koskaan, KOSKAAN, olisi voinut kuvitella tekeväni tätä näin, mutta nyt en tekisi mitenkään muuten. Tämä oli täydellistä näin 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *