Tarina leikkipuistosta

Leikkipuistoon tuli isä kahden lapsensa kanssa. Lapset juoksivat innoissaan edellä, isä käveli perässä puhuen kännykkäänsä – kaikesta päätellen työpuhelua. Lapset säntäsivät suoraan sellaiseen pyörivään karuselliin, isä istui vähän matkan päähän penkille.

Vauhtia, vauhtia, vauhtia – lisää, lisää, lisää! Isompi lapsi otti hurjat vauhdit, pienempää alkoi pelottaa.

”Ei! Ei! Ei! Pois! Isi, auta!”, pieni alkoi valittaa.
Valitus vaihtui nopeasti säikähtäneeseen itkuun:
”POIIIIIIIS!”

Isompi potki vielä muutamat vauhdit, hyppäsi itse kaaressa pois ja juoksi muihin leikkeihin. Pieni itki lohduttomasti ja puristi kauhuissaan koko vartalollaan karusellin kaidetta.

Vähitellen karusellin vauhti pysähtyi, mutta itku ei loppunut:
”Isi! Isi! AUTA!”, lapsi kiljui ja puristi edelleen karusellia.

Isä ei reagoinut. Hän oli itkun yltyessä noussut penkiltä ja mitään sanomatta siirtynyt kauemmas puhumaan puheluaan rauhassa.

Lapsi itki ja kiljui hysteerisenä: ”ISIIIII!” Vähitellen hän kapusi itse pois karusellista ja lähti juoksemaan kädet ojossa kohti isäänsä:
”ISIIIII!”

Lapsi kaatui juostessaan ja sai kasvonsa täyteen hiekkaa. Jäi sätkimään ja kirkumaan maahan isiä kiljuen. Koko leikkipuisto täyttyi lapsen hysteerisestä huudosta.

Vähitellen isä lopetti puhelunsa ja marssi terävin askelin lapsen luo. Syvästi vihaisena.
”MITÄ SÄ TÄÄLLÄ KILJUT?! Ei sulla ole mitään hätää!”
Lapsi ojensi edelleen käsiään syliin pääsyä pyytäen ja itki lohduttomasti. Mutta ei, ei vieläkään syliin. Isä nappasi lasta kiukkuisena kädestä ja lähti retuuttamaan kohti leikkipuiston porttia.
”Sitten lähdetään kotiin, jos ette osaa leikkiä nätisti!”.

Isompi lapsistakin hermostui.
”En halua vielä kotiin!”
Isä raahasi kiukkua puhisten lapset pois puistosta. Molemmat lapset itkivät.

Myös minun teki mieli itkeä.

*******

Tapauksesta on kulunut jo kuukausia, mutta edelleen se silloin tällöin palaa mieleeni. Sydän särkyy pelkästä ajatuksesta: niin suuri sylin kaipuu – ja kylmä torjunta.

Olisiko minun pitänyt tehdä jotain? Mennä lohduttamaan lasta? Olin koko sydäntäriipivän kymmenminuuttisen hysteriaitkun ajan kahden vaiheilla: menenkö lähemmäs juttelemaan lapselle, otanko syliin? Mutta olisiko lapsi säikähtänyt vierasta ihmistä entistäkin enemmän? Lapsihan halusi isin, ei mitään vierasta tätiä.

Myös Joel oli mukana. Meidän koko puisto-oleilumme ikään kuin pysähtyi tapauksen ajaksi – emme pystyneet näkemään muuta kuin lohduttomasti itkevän lapsen. Luultavasti tuijotimme.
”Mä menen sanomaan jotain tuolle isälle”, Joel puhisi.
”Eijeijei, et sä voi – apua, et sä voi mennä”, minä yritin estellä.

Olisi pitänyt päästää.

Mutta toisten asioihin sekaantuminen tuntuu niin… …sekaantumiselta. Ja taisi olla tärkeä työpuhelukin.

*******

Okei, kukaan meistä ei ole vanhempana täydellinen. Virheitä sattuu. Huonoja päiviä.

Mutta oi, kunpa osaisin äitinä ottaa aina syliin silloin, kun lapsellani on sylin tarve. Enkä ikinä torjua lohdutusta kaipaavaa. Vaikka kysymys olisi aikuisen silmään kuinka pienestä tai mitättömästä asiasta. Jos lapsella on suru ja hätä.

”Voi kulta, äiti/isi on tässä. Ei ole mitään hätää. Tule rakas syliin. Äiti/isi on tässä.”

Kommentit (100)
  1. Ihan törkeetä toimintaa isältä. Ei muuta sanottavaa .

  2. Olisit antanut joelin puuttua. Jonkun olisi pitänyt pitää lapsen puolia. Tuli todella huono olo tuosta tapauksesta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *