Tarina menetetystä kuntokeskusjäsenyydestä

Oih, miten tekisikään jo mieli päästä vetreyttämään äitiyslomalla lötköytyneitä lihaksia – ZUMBAAAAH! Sheikata hullun lailla, näyttää typerältä ja valua hikeä litrakaupalla. ZUMBAAAAH!

Jos minulla olisi kuntokeskusjäsenyys, olisin jo aloittanut liikunnan. Mutta ei ole. Enää. Miten tässä näin kävi?

Pari vuotta sitten tulin hankkineeksi jäsenyyden isoon kuntokeskukseen. Kalliiksihan se tietysti tuli; sirkus- ja tanssitreeneiltäni ehdin jumppaan vain ehkä kerran tai kaksi viikossa, jos sitäkään. Jotenkin tuntui myös siltä, että ensimmäisen ”kuherruskuukausikauden” jälkeen parhaat jumpat ja ohjaajat olisivat kadonneet lukujärjestyksestä. Ja takaraivossa kummitteli se hintakin: tästä sitä nyt sitten maksetaan lähes 70 euroa kuukaudessa, huh huh…

Myönnettäköön siis: pieni tyytymättömyyden siemen oli jo kylvetty.

Olin ottanut jäsenyyteni keskustan salilta, mutta enimmäkseen zumbailin Salmisaaren uusissa hienoissa tiloisssa. Heti raskauduttuani aloin siellä selvitellä, miten jäsenyyden tauottaminen voisi onnistua. ”Totta kai, se on ihan tavallista”, iloinen ohjaaja Salmisaaressa selitti. Tauotuksen hinta olisi 10e/kk, maksimissaan 50 e. Eli esimerkiksi 9 kuukauden tauko maksaisi kuitenkin yhteensä vain 50 euroa. ”Ja tauon keston voit päättää itse – palautuminen kun tietysti on ihan yksilöllistä”, hän vakuutti.

Niinpä jatkoin liikkumista: omissa sirkustreeneissäni kiepuin viikolle 20 asti, ja lisäksi ketkutin möhömahaani kikaltellen kuntokeskuksen cabaret strip -tunnilla. Ohjaaja kehotti keksimään itselleen oman cabaret-nimen; minä olin tietysti Hot Mama. Uuu! Myöhemmin vaihdoin kevyempään pilatekseen, jota kuvittelin jatkavani raskauden viime metreille saakka.

Toisin kävi: kipeät supistukset alkoivat. Alussa elin viikko kerrallaan, yritin käydä töissä ja kuvittelin, että no ENSI viikolla pääsen varmasti sinne pilatekseenkin. Kunnes minut määrättiin tiukasti täyslepoon – mielellään ei askeltakaan. Ja laskettuun aikaan oli vielä 2 kk aikaa.

Pettyneenä soitin keskustan kuntokeskukseen. Niisk, joudun nyt aloittamaan sen tauon…

Mutta ”eeeeeeeeeei, ehei, ei se noin vaan käy”, puhelimeen vastannut miesohjaaja töksäytti. ”Sun pitää tulla henkilökohtaisesti käymään ja täyttämään kaikki paperit.” Mutta kun mä en saa liikkua yhtään, tämä on vakavaa, en saa liikkua edes oman kodin sisällä. Eikö sitä nyt mitenkään voisi hoitaa puhelimitse. ”Ei.” Tiukka linja, ei vaihtoehtoja. Mutta kun mä en saa liikkua! ”No tule sitten, kun saat – ei kai se nyt niin parista viikosta kiinni ole”. Mutta kun mä olen RASKAANA, toivottavasti vielä pari kuukautta. Ja nyt maksan koko ajan turhaan, kun tiedän etten pääse jumppaan… Miesohjaajan äänessä ei ollut enää tippaakaan ystävällisyyttä mukana. ”No se nyt vaan ei onnistu”.

Minähän en tietystikään luovuta. Lopulta saan sovittua, että kirjoitan Joelille valtakirjan ja hän käy hoitamassa tauotuksen. Mutta eivät ne vastoinkäymiset siihen lopu: seuraavaksi ohjaaja alkaa tivata, kuinka pitkän tauon aion pitää. Mutta enhän minä vielä voi tietää – toivottavasti en kovin pitkää, mutta… Käy ilmi, että suunnittelemani puolen vuoden tauko on ohjaajan mielestä Aivan Liian Pitkä. ”Sano nyt, aloitatko heinäkuussa? Elokuussa?” Mutta, mutta – minua alkoi jo itkettää. Minä en pääse liikkumaan, vaikka HALUAISIN. Oikeasti haluaisin. Miksi tuo on minulle ilkeä?

Vaikeilu jatkuu ja jatkuu. Lopulta olemme hermostuneita molemmat. Ohjaaja alkaa puhua jo suutuksissaan sekavia hinnoista ja kuukausista. Joudun vääntämään hänelle rautalangasta, mitä minulle Salmisaaressa on sanottu. ”Ihan sama mulle, mitä siellä on sanottu!”, ohjaaja riehuu.

Puhelun jälkeen itken. Itken pettymystäni siihen, että loppuraskaus vietetään vankina neljän seinän sisällä. Itken sitä, että ”hyvinvoiva odottaja” -illuusioni on murentunut ja olenkin kipeä ja kurja. Itken sitä, että ohjaaja huusi minulle. Itken epäreiluutta, itken hormoneja, itken ehkäpä ihan kaikkea.

Asia painaa ja painaa mieltä – hormoneilla osuutta asiaan. Huonostinukutun yön jälkeen päätän, että en voi olla enää jäsenenä tuollaisessa paikassa. Ehkä. Tai mitä jos he pyytäisivätkin anteeksi… Soitan keskukseen uudestaan. Päällimmäisenä mielessäni se, että irtisanon sopimukseni. Takaraivossa toivonpilkahdus, että ehkä puhelimeen vastaa Joku Ihana, joka vielä osaa kääntää kaiken hyväksi.

Sama tyyppi vastaa. Oi ei. Heti, kun sanon nimeni, tyypin äänensävy kiristyy. Kerron haluavani lopettaa sopimukseni, kun kerran tauolle meneminen on niin vaikeaa. ”Sun pitää SILTI tulla tänne paikan päälle, tajuutko?”, mies huutaa. Seuraa sama vääntö kuin edellisenä päivänä. Lopulta saan sovittua, että Joel tulee valtakirjalla hoitamaan irtisanoutumisen – ja luurin korvaani.

Okei en ole ”kärsi hiljaa ja unhoita” -ihmistyyppiä. Niinpä valtakirjankirjoitus/ Joelinjuoksutus/sopimuksenlopettamisprosessin jälkeen kirjoitan tapahtuneesta pitkän ja asiallisen palautteen. Lähetän viestin kuntokeskusketjun asiakkuuksista vastaavalle.

Ystävällinen ja vilpittömän pahoitteleva vastaus tulee aivan välittömästi. Samalla asiakkuusvastaava välittää viestin ko. kuntokeskuksen johtajalle, mukana pyyntö selvittää tapahtunut. Johtajalta tulee automaattinen poissaolokuittaus: lomalla, paikalla kahden viikon kuluttua.

Muutaman viikon kuluttua saan sähköpostia myös johtajalta: lyhyet mutta asialliset pahoittelut, lupaus ottaa asia puheeksi ko. ohjaajan kanssa. Ja lupaus siitä, että saan tehdä tauotuksen valtakirjalla.

No, tauotus on myöhäistä – sopimus on päätetty jo kauan aikaa sitten. Ja minulla on pieni keskosvauva sylissäni. Kuntokeskusasiat eivät siis suurimpana mielen päällä, sori vaan.

****

Entä nyt? Harmittaa. Jos en olisi päättänyt sopimusta, olisin jo lopettanut taukoni ja jatkanut jumppailua. ZUMBAAAH! Sirkustreenit jatkuvat vasta syksyllä ja siihen päälle ajattelin etsiä jonkun mukavan vauvajumpan Silvan kanssa. Mutta – ZUMBAAAH! Harmittaa.

Tavallaan tein vahinkoa itselleni. Mutta enää en halua jäseneksi paikkaan, josta ei pääse pois. Tai missä ei ymmärretä vaihtuvia elämäntilanteita.

Harmittaa. Mä olisin niin tykännyt niistä, jos ne vaan ois tykäneet musta takaisin. ZUMBAAAH!

Kommentit (11)
  1. Kiitos kivasta palautteesta!

    Joo, tuota Yliopistoliikuntaa oon kyllä harkinnut! Siinä oli vaan se huono puoli, että jumpat näytti (ainakin silloin tammikuussa, kun niitä katselin) ihan varatuilta pariksi viikoksi eteenpäin – mutta ehkä se oli sesonkia 🙂 Täytyypä katsella jossain vaiheessa uudelleen 🙂

    Ja juu, mulla oli sellainen tunnistepilvi kyllä – sen jäänteet on tuossa sivupalkissa ”Pilvessä mm.” Mutta harmi kyllä se katosi tämän sivuston uudistuksen myötä. Elän kuitenkin toivossa, että joku kaunis päivä se plompsahtaisi tuohon takaisin itsestään 🙂

    Mut se vaaleanpunainen jänis löytyy täältä: http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/vauvani-vaaleanpunainen-janis

  2. Hei Krista, aivan hulvaton blogi tämä Puutalobaby! Olen itse lapseton sinkku ja ihan koukussa sun palstaan. Lueskelin juttuja sekalaisessa järjestyksessä kun yritän löytää sen ”lapseni on vaaleanpunainen pupu” postauksen josko selviäisi mistä niitä eläinpukuja saa hommattua. Harmi ettei sulla ole sellaista tunnistepilveä tossa sivussa että saisi kaikki tietyn aiheen postaukset nätisti klikattua esiin. Tai sitten en vaan osaa 🙂

    No aiheeseen liittyen oletko tutustunut Yliopistoliikunnan tarjontaan eli Unisportiin? Sinne voi ei-opiskelijatkin liittyä jäseneksi eikä hinnat ole heillekään hirmuiset. Vuoden kortille tulee kuukausihinnaksi 40e, zumbaa pilatesta ja joogaa löytyy ja kaikkea muuta. Kumpulassa on jopa kiipeilyseinä. Lapsiparkista ei tosin ole tietoa https://unisport.fi/?page=yleista#643

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *