Tässä ja nyt

Kun tänä aamuna heräsin, oli maanantai. Tunnistin sen siitä, että Joel oli ollut kaksi päivää kotona ja nyt hävinnyt, kun me Silvan kanssa yhdeksältä herättiin. Eilen oli sunnuntai. Tunnistin sen siitä, että silloin oltiin perinteisellä sunnuntailounaalla (sunnuntailounas > sunnuntai, tosi hyvä muistisääntö).

Huomenna on sitten loogisesti ajateltuna tiistai, mutta niin pitkälle en taida jaksaa ajatella.

*******

Myös tämä pitkäaikaisunivelkainen äitipää voi  näköjään joskus tehdä pysäyttäviä havaintoja. Niin kuin tämän:

Het-ki-nen. En ole pitkään aikaan haikaillut mitään tulevaa. Saatikka mennyttä.

Elän tässä ja nyt.

On muskaripäivää, vauvajumppapäivää, ja vastapainoksi silloin tällöin ihan vaan koomapäivää. On paljon-paljon vauvatreffipäivää, joskus kaupungillahengailupäivää, kolme kertaa viikossa (jee) isin vapaapäivää.

Päivä tulee ja menee. Ja on. En sano, että ”oispa pian perjantai” tai ”oispa jo loma”. Elän juuri silloin siinä, mikä on.

Tämä on jotain, missä en ole ikinä ennen onnistunut.

*******

Erikoinen havainto. Kun katson elämääni taaksepäin, tietyt aikuisiän vuodet sekoittuvat toisiinsa. Muutama viimeinen vuosi menee mielessäni ihan sekaisin. Mitä olen tehnyt vuonna 2009? Miten se eroaa vuodesta 2010?

Olen 35. Kolmekymmentäviisi. Ei tunnu siltä. Missä ovat ne vuodet kahdestakymmenestäyhdeksästä eteenpäin?

(Aikavääristymä? Joo, aika varmasti.)

Mitkä ovat olleet ne elämän kohokohdat? No tietysti: ne Intiat ja Thaimaat ja Kamputseat ja Vietnamit ja Tansaniat sun muut. Mutta entä arki? Suurin osa elämästähän on kuitenkin arkea.

*******

Tajuan. Monta-monta vuotta (varmaan kymmenen) elin pelkästään lomille. Ne olivat niitä Suuria Kohokohtia. Riemu alkoi jo lentojen varaamisesta, tavallisesti ex-tempore-tyylisesti. ”Mihin lähdetään? Vaikka safarille. Joo! Klik lennot varattu. Jee!” Reissuelämä oli yhtä suurta kohokohtaa, joka solu huusi onnea ja elämää: ”Elä! Täysillä! Nyt! Koska kohta koittaa taas arki ja harmaus.”

Mutta vaikka lomalle varaisi kuinka monta viikkoa tai kuukautta, jossain vaiheessa se aina loppuu. Silloin pitää palata Suomeen. Loskaan, lumeen tai räntäsateeseen.

Ja mitä sitten tehdään? No ensin ahdistutaan. Sitten taivutaan arkeen ja herätään joka aamu herätyskelloon ja lähdetään töihin ja suoritetaan kaikki velvollisuudet, koska niin kuuluu tehdä. Ja sitten varataan seuraava loma ja aletaan intoilla siitä.

*******

Nyt huomaan jotenkin pysähtyneeni. Onnellisesti. En tarvitse enää lentolippuja sähköpostiini, että tulevaisuudessa olisi jotain odotettavaa. Tiedän, että siellä on.

Olen naimisissa. Olen tuon mahtavan-mahtavan tyypin kanssa koko loppuelämäni. Siihen kuuluu toivottavasti monta kymmentä vuotta. Geenit ja elämäntavat (ja kehittyvä lääketiede) ainakin lupailevat, että vielä seitsemänkymppisinäkin voimme halutessamme pakata rinkkamme. Meillä ei ole kiire. Meidän ei tarvitse lähteä juuri nyt reissuun, jotta reissuun pääsisimme. Ollaan oltu jo matkoilla tosi-tosi paljon, ja tosi paljon tullaan vielä olemaankin. Joskus tulevien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Ei hätää. Hyssh.

Nyt siis voidaan olla tässä ihan rauhassa. Istua jumppapallolla, juoda vielä yhden kupin kahvia. Yksikään sisustus-tapetointi-mikälie-projekti ei ole niin tärkeä, että sillä olisi oikeasti mikään kiire.

Minulla on ollut aivan riittävästi kiire tässä elämässä. Nyt minä juon kahvia.

Ja kun tuo päiväunilla tuhiseva pikkumurmeli ensimmäistä kertaa Kätilöopistolla rääkäisi (aika vaimean keskosyninän kylläkin), elämään tupsahti yhtä äkkiä automaattisesti aivan huimasti jotain odotettavaa: ensimmäinen hymy, ensimmäiset askeleet. Leikit, kouluun lähtö, teini-ikä, ensimmäiset seurustelukumppanit, kotoa pois muuttaminen – vaikka hitsi vie lapsenlapset. Huikeaa.

Ihan kuin vahingossa saatiin monta kohokohtaa.

Eilen Silva otti ensimmäiset konttausaskeleet ja oppi vilkuttamaan. Samana päivänä! Kreisiä. Se tuntui aivan yhtä huikealta kuin lentoliput etelään.

On niin helppo olla onnellinen.

Kommentit (37)
  1. Oih, tuttua juttua. Ennen väkerrettiin miehen kanssa kiltisti kumpikin omissa toimistoissa, että päästään pari kolme kertaa vuodessa hengähtämään ulkomaille ja se oli just sitä loman odottamista koko ajan. Sitten tuli kaksoset. Reilun vuoden möllötettiin (ihan tyytyväisenä tosin) kotona, kunnes todettiin, että nyt me ollaan valmiita ja oltiin just viikko Barcelonassa! Toiset isovanhemmat olivat mukana, mutta silti oli kyllä ihan mieletöntä että me selvittiin siitä ja meillä oli aivan mahtava loma! Erilaista joo, mutta tosi hauskaa. Että kyllä lasten kanssakin pääsee jos kaukokaipuu vaivaa 🙂

  2. Piti ihan kirjautua sisään että voin käydä kommentoimassa sydämen. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *