Toisen kanssa tiedän paremmin (ha!): raskaus ja synnytys

Tämä hyvä kysymys tuli jokin aika sitten lukijalta: Onko nyt toista lasta odottaessa sellaisia asioita, joista ajattelen eri tavalla kuin silloin Silvaa odottaessa? Tai asioita, jotka tekisin toisin? Liittyen nyt vaikka ihan kaikkeen – ihan tarvikehankinnoista ”kasvatusperiaatteisiin” asti.

mekkoauki.JPG

Joskus mekkokin mahtui vielä päälle. Rv 32+4.

No todellakin on! Vaikka pääperiaatteena voisikin kyllä olla sellainen, että Silvaa odottaessa luulin, että mihinkään ei oikeastaan voi kunnolla valmistautua; kaikki on kuitenkin jotain ihan muuta kuin kuvitelmissa. Ja nyt Seelaa odottaessa tiedän, että mihinkään ei oikeastan voi kunnolla valmistautua, kaikki on kuitenkin jotain ihan muuta kuin kuvitelmissa.

Hehee eli kyllä näistä yllä olevasta kahdesta lauseesta nyt ainakin kolme bloggausta saa aikaan 😀
…ööö eiku?

Tai siis oikeasti: tuosta minulle esitetystä kysymyksestä tuli heti mieleen ainakin raskauteen ja synnytykseen liittyvät asiat. Ja sitten tietysti hankinnat: mitä tarvittiin ja mitä ei (ja mitä luulisin nyt tarvitsevani). Ja kolmantena myös vauvan kanssa olemiseen liittyvät asiat, joissa ehkä kuvittelen toimivani toisin.

Kyllä, kyllä. Kyllä tästä nyt väkisinkin kolme bloggausta tulee – katsotaan, ketä jaksaa kiinnostaa… 🙂
(ei hätää mega-avautumisputkesta; en siis sentään ihan peräkkäisinä päivinä ajatellut näitä kaikkia kirjoittaa)

sohvamaha.JPG

Joskus sain maata vielä sohvalla.

 

Eka osassa siis:

Raskaus ja synnytys, vol. 2: tunnelmia.

Heh no sattuneista syistä raskaudesta olen täällä jo paljon kirjoittanutkin (mm. täällätäällä, täällä, täällä ja täällä). Isoimpana erona ensikertaan nähden on varmasti se, että ensimmäisellä kerralla oletuksena oli, että raskaudessa kaikki sujuu hyvin ja normaalisti. Tällä toisella raskaudella sen sijaan jo alusta asti oli olemassa mahdollisuus, että toinenkin lapsi syntyy keskosena. Siis mahdollisuus – joskushan toinen lapsi syntyy ihan normaalilla aikataululla, vaikka ensimmäinen tuleekin ennen aikojaan. Mutta hieman suurempi mahdollisuus siis kuitenkin.

Niinpä tähän nykymakuutilaan oli jotenkin henkisesti osannut valmistautua. Ja ehkä ihan käytännön tasollakin paremmin ainakin kuin viimeksi, jolloin kaikki oli kesken, ja viimeiset päivät ennen vesien menoa puutalossa oli lähinnä keskitytty lanien järjestämiseen. Näin toka kerralla ei olisi kyllä tullut mieleen alkaa järjestää vielä kotibileitä raskausviikolle 34…

Tällä raskaudella en ole ollut läheskään niin turhautunut kuin ensimmäisellä. Silloin harmitti, kun enää kyennyt tekemään asioita: en leikkaamaan varpaankynsiä, nostamaan lattialle tipahtanutta esinettä tai kääntämään yöllä kylkeäni. Eniten turhautti, kun jouduin jatkuvasti pyytämään Joelilta apua ihan hölmöihinkin asioihin. Vaikka Joel kuinka yritti sanoa, että auttaa mielellään.

kengät.JPG

Joskus sain kengätkin jalkaan ihan itse.

Jännä juttu – tällä raskaudella nuo samat kömpelyydet eivät ole enää rassanneet ollenkaan. Ei ole tuntunut enää turhauttavalta pyytää apua ja olla ihan typeränavuton. Ehkä olen oppinut, miten kropan kunto voi vaihdella: vaikka olen kömpelö lyllertäjä nyt, en ole sitä ikuisesti.

Olen ehkä oppinut luottamaan kroppani palautumiskykyyn. Eka raskaudella myös ”ulkoiset tuhot”, kuten selluliitti ja mahdolliset raskausarvet hirvittivät – aa joo ja rintojen rupsahtaminen ja mitänäitänyt oli. Vähän reilun vuoden kuluttua synnytyksestä näytin kuitenkin ihan samalta kuin ennenkin. Samaan jotenkin luotan myös nyt. Ja vaikka niin ei tällä kerralla kävisikään, en usko että se minua niin kovasti hetkauttaisi kuin mitä ensimmäisellä kerralla tuntui.

pöhkömaha.JPG

Joskus otin itseni vakav… no en kyllä.

 

Mitenköhän tämän nyt tiivistäisi – olen ehkä ollut kaikin puoli rennompi raskaanaolija kuin viimeksi. Ei se tietystikään huolta ole poistanut esimerkiksi silloin viikon 25-26 tuntumassa, kun olo alkoi olla jo siinä vaiheessa ihan viittä-vaille-synnyttävä. Mutta ehkä sellainen turha huoli on ollut vähempänä. Enpä ainakaan ole stressivalvonut työasioita miettiessä niin kuin ensimmäisellä raskaudella jatkuvasti tein…

Hahaaa joo, ja muutenkin raskauden aikaisten tuntemusten tarkkailu… Siihen ei vaan ole ollut naperon kanssa puuhaillessa aikaa. Eka raskaudella osasin ihan tarkkaan vastata kaikkiin ”mihin se on viime aikoina potkinut” -kysymyksiin. Nyt minulta saa vaan sellaisen ”aaaa jooo no on siellä kai jotain liikettä ollut” -vastauksen. Kun vauva potkii yöllä, en todellakaan menetä yöuniani – ”siellähän vaan potkit, ihan vapaasti vaan, antaa tulla” ajattelen ja nukahdan.

kotipöksyt.JPG

Joskus pystyin käyttämään omiakin kotipöksyjä – nyt vain Joelin.

 

Entä sitten se synnytys…?

Eka raskaudella ajattelin synnytystä puhtaalla vilpittömällä kauhulla. Se oli jotain sellaista, mitä ikinä en ole kuvitellut tekeväni. En edes suostunut ajattelemaan sitä, saatikka suunnittelemaan. Jos asiat eivät olisi tapahtuneet niin vauhdilla kuin tapahtuivat, olisin todennäköisesti ollut yksi pelkopoliasiakkaista suunniteltua sektiota anelemassa.

Mutta kun vedet sitten ennenaikaisesti menivät, soljahdin Kätilöopistolla sellaiseen sujuvaan ”mä vaan tottelen, mitä noi mulle sanoo” -tilaan. Luotin siihen, että kätilöt osaavat asiansa ja minä vaan yritin olla mahdollisimman kiltti ”mallioppilas”. Ja se oli minulle se paras mahdollinen synnytystekniikka.

Vaikka synnytyskertomus ehkä muulta saattaa kuulostaa, itselleni on jäänyt synnytyksestä jopa aika positiiviset muistot. Kuvittelen, että olin tosi reipas siinä jumppapallollani ja ilokaasupöhnässä – ihan oikeasti olen jopa ylpeä itsestäni siltä osin. Taidan olla ihan hullu jos sanon, että tavallaan odotan, että pääsen kokemaan sen uudestaan; oli se niin jännää ja omituista!

…ja se ilokaasu <3 <3 <3 Se ihana menetetty ajantaju ja siunattu pääpöhnä! Ooooooh, antakaa antakaa! Voi saispa sitä jo nyt, niin tämä makaamisen jaksaminenkin olisi niii-iiiin paljon helpompaa. Edes pikku-pikku pullo, kotiinkuljetuksella, pliis…? 🙂

Piiiiitkä ponnistusvaihe sen sijaan… No, se ei mennyt ihan putkeen monestakaan syystä. Ponnistusvaihe onkin synnyksessä se juttu, joka itseäni nyt jännittää. Eka kerrallakin jotenkin pelkäsin, että vauva on liian pitkään siellä jumissa ja siksi hätäilin ponnistuksen kanssa liian aikaisin. Enkä yhtään voi taata, ettenkö tekisi samaa mokaa myös nyt.

Mutta samalla tekniikalla nyt kuin viimeksi:
En oleta tietäväni mitään. En kuvittele haluavani mitään (muuta kuin vauvan terveenä ulos tavalla tai toisella). Yritän alkuvaiheessa sietää kipua niin paljon kuin pystyn ja sitten kun en enää siedä, otan vastaan kaiken avun mitä minulle tarjotaan. Tottelen parhaani mukaan kaikkea, mitä minulle sanotaan. Ja huudan tarvittaessa ihan p*rkeleesti. (anteeksi)

Tuon voisi kirjata synnytyssuunnitelmaani, jos minulla sellainen olisi.

vuoden mutsi.JPG

Joskus uskalsin nauraahytkyä ilman pelkoa lapsiveden lorahtamisesta.

 

Mutta yksi juttu vielä. Yksi uusi juttu.

Tällä kerralla joudun olemaan laitoksella yksin.

Viimeksi Joel oli tietysti mukana perhehuoneessa ihan koko ajan. Ja niin kuin olen kertonut, itse asiassa juuri Joel se Silvaa hoisi ne ensimmäiset päivät, kun minä toivuin ja nostatin maitoa sillä mintunvihreällä rintapumpulla. Vaikka tietysti minähän se olin se, joka synnytti – mutta silti tuntui, että Joel oli koko kuviossa tasan se 50 %. Auttoi kaikessa. Huolehti. Nosti vessanpöntölle. Hoisi vauvaa. Haki ruoat. 

Oli koko minun selkärankani siinä hommassa. Minä olin jatkuvasti lipeämässä paniikkiin, mutta Joel piti kaiken kasassa.

Nyt Joel on tietysti kotona Silvan kanssa (paitsi toivottavasti synnytyksen ajan). Pelkkä ajatus saa minut aivan paniikin partaalle. Miten mä ikinä pärjään siellä yksin ja keskosvauvan (?) kanssa – enhän mä Silvaakaan uskaltanut edes nostaa yksin. Saatikka vaihtaa vaippaa. Tai uijuijui pukea vaatteita sille pienenpienelle heiveröiselle oliolle, jonka olisi pitänyt vaan olla turvassa vatsassa siihen aikaan…

Totta kai. Tiedän, että selviän, tavalla tai toisella.

”Kuule, eivät asiat mene aina niin kuin toivoisi tai niin kuin parasta olisi. Mutta silti ne menevät. Minäkin olen synnyttänyt teidät tytöt ihan yksin. Totta kai olisi ollut kiva, jos siinä olisi ollut joku auttamassa ja tukemassa. Mutta ei ollut. Ja silti elämästä selviää ja tässä sitä ollaan”, äitini töräytti puhelimessa.

Perhanan äiti. Välillä niin ärsyttävän yksioikoinen, peruslogiikallaan ”pahempia asioita maailmassa tapahtuu: laivoja kaatuu ja ihmisiä kuolee”. Tuo olikin aina tosi kiva lausahdus kuulla teini-iän sydänsuruissa – ai niinku mikä empatia…?

Mutta totta se on. 

Kyllä siitä selviää.

Kommentit (53)
  1. Mä olin esikoisen kanssa kättärillä vuodenvaihteessa ei-perhehuoneessa. Ei ne huoneet mitään halleja ole, enintään 2 äitiä siellä on. Olin synnytyksen jälkeen niin väsynyt, että ei sen toisen äidin äänet minua ainakaan haitannut. Ei se kyllä hirveästi muuta tehnyt kuin imetti ja lepäsi. 3 yötä olin sairaalassa, ja kahtena yönä oli toinenkin äiti samassa huoneessa, yhden yön olin yksin. Ainoa harmi oli oikeastaan, että se nojatuoli on ikkunapaikkalaisen puolella, eli jos saa oven puoleisen vuoteen, niin ei oikein pääse opettelemaan istualtaan imettämistä.

    Sinne suihkuhuoneeseen mahtuu hyvin ottamaan vauvan sängyssään, mä otin myös vessaan, mahtuu sinnekin. Helpoin on kyllä varmaan, jos käy suihkussa silloin, kun puoliso on vierailulla. Voi rauhassa suihkutella, eikä tarvitse miettiä vauvanhoitoa.

    Ei ne kätilöt siinä kovin paljoa ympärillä pyörineet, kerran vuorossa kävi moikkaamassa, muuten tuli jos pyysi. Ihan hyvä niin, sai nukkua rauhassa.

  2. Mulla on näemmä tohon synnytys-/sairaala-aikaan liittyen jääny niin paljon traumoja, että parasta jättää tässä yhteydessä tämä valiti-valiti-asia pois. Alkoi nimittäin hyökyä päälle tämän tekstin – tai ehkä pikemmin keskustelun – jäljiltä. Noh, josko ees jonkin verran sais sitä sit purettua ennen H-hetkeä.

    Muuten koen olevani nyt paljon rennompi ja uskoisin sen kantavan edes osin senkin yli, kun lapsi on syntyny ja opetellaan elämistä nelihenkisenä perheenä. Tai sanotaanko, että ainakin huolet alkuvaiheen hoitamiseen (olettaen, että tällä kertaa ei oo kans luokkaa Hb 80 – pyörryn, kun vähänkin ajattelen nousevani ylös) ovat pääasiassa huvittavia ”Apua, jos lapsi on poika, niin miten se pylly sitten pestään?”. Muun (perus)hoitamisen luotan tulevan tällä kertaa sieltä jostain selkärangasta sen perusteella, mitä omat otteet ovat tässä välissä olleet niinä harvoina kertoina kun on toisen vastasyntyneen saanut syliin.

    Enemmän mietityttää sitten tää ikuisuusongelma huomion jakamisesta lasten välillä. Jäi jotenkin vahvasti mieleen jostain aiemmasta keskustelusta kommentti siitä, että pitää varoa, ettei toisesta tule ikuista kakkosta. Tuntuu, että kaiken toisen lapsen tuloon liittyvän on miettiny etenkin raskauden alkukuukaudet tuon esikoisen kautta (ts. miten tilanne tehdään hänelle mahdollisimman hyväksi), joten nyt viime aikoina olen alkanut miettiä, miten pitkälle tuon voi viedä, ettei se tapahdu sitten toisen lapsen kustannuksella. Ehkä tässä saa vielä parit aivojumpat tehdä sekä ennen että jälkeen synnytyksen tämän aiheen ympärillä…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *