Tyhjä paikka

Ne teistä, jotka eivät seuraa puutalon instagramia, ehkä odottavat tänään lukevansa ”jee jee jee kohta lähdetään” -ilohehkutusta.

Ne, jotka seuraavat instagramia, ehkä tietävät, miksi sellaista ei ole tulossa.

Tai siis matka on. Mutta ”jee jee” -iloa juuri nyt ei.

10986318_327882274067255_623860894_n.jpg

Tyhjä paikka. Meidän maailman rakkain kissa, meidän maailman ihanin kissa, meidän maailman pehmoisin kissa, meidän maailman lapsirakkain kissa, meidän maailman kehräävin kissa… …on poissa.

Kirjoitan nyt lyhytsanaisesti, suru on vielä liian tuore millekään muulle. Muistelmapostausten aika on joskus myöhemmin.

Lopunaikoja elettiin toki jo pitkään ja lähtöön oli mukamas jotenkin henkisesti yrittänyt varautua. Olin jopa sanonut Joelille, että ”kyllä minä olen omaa surutyötäni pitkälti jo tehnyt, isoin juttu tulee olemaan sitten Silvan lohduttaminen”.

Ja paskat.

Silti se tuli vaan jotenkin mukamas yllätyksenä. ”Ai nyt jo, kyllä mä ajattelin Tikrun ainakin ensi kesän näkevän…” Vaikka tämä viimeinen viikko oli selvästi jo näyttänyt merkkejä siitä, että kissan vointi oli selkeästi huonontunut. Siksi ajatus olikin käyttää kissa taas kerran tarkastuksessa ennen meidän reissua – että voidaan talovahdille selostaa mahdollisimman hyvin kissavanhuksen kunto ja vointi.

Löytyi suolistosta kaksi suurta kasvainta. Mitään ei kuulemma ollut tehtävissä. Melkein anelin hoitovaihtoehtoja. Lisäaikaa. Lääkkeitä. Jotain. Eläinlääkäri sanoi, että olisi kyllä sanonut, jos vaihtoehtoja enää olisi.

Nyt meillä on kissan kokoinen aukko. Isompi. Yhden elämän kokoinen aukko. Yksi on poissa. Kuusitoista vuotta. Kuusitoista vuotta minun elämästäni jaoin tämän ihanan pörröisen rakkaan kanssa. Se on paljon se.

Kuvittelen koko ajan näkeväni jonkun kissanmuotoisen vilahduksen silmäkulmassani. Yöllä olin varma, että olisin tuntenut sen liikkuvan jaloissani, omalla paikallaan. Välillä muka kuulen jonkun pureskelevan raksujaan keittiössä.

Raksukuppia ei kuitenkaan enää ole. Jääkaapissa oli puolillaan ollut kissanruokapurkki, jota ei ikinä syöty loppuun asti.

Suru on iskenyt puutaloon jopa yllättävänkin lujasti.

Kiitos kaikille Instagramissa osanottonsa ilmaisseille – se merkitsee paljon. En jaksa välttämättä tänään vastailla kommentteihin (huoh pakatakin pitäisi; olen lähes lamaantunut), mutta luen ne kyllä.  Tässä kaiken itkuni lomassa; heh arvatkaa vaan, kuinka paljon itkua edes tämän pienen bloggauksen tekeminen vaati. Mutta siis: kiitos osanotoista <3

Toivottavasti seuraavassa bloggauksessa jo vähän parempi mieli.

Kommentit (55)
  1. Kaipuu on, rakas
    tuhanneksi pirstonut
    tämän sydämen.
    Mutta yksikään siru
    ei ole mennyt hukkaan.
    – Izumi Shikibu

    1. Oh. Vähän itku tuli ♥

  2. Osanotot minultakin. Tuo on joka kertaa niin rankkaa. Perheenjäsenen siinä menettää. Kunnioitettavaan ikään ehti teidän kissanne! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *