Tyttö puhdasta kultaa

Varmaan jokainen vanhempi tunnistaa sen järjettömän pakahduttavan rakkaudentunteen, joka ajoittain (okei lähes päivittäin) pulpahtaa kuin suurena hallitsemattomana hyökyaaltona pintaan. 

…että mitä ihmettä olen edellisessä elämässäni tehnyt oikein (tässä elämässä en usko, että mikään tekoni voisi olla niin hyvä), että tuo maailman uskomattomin pieni ihmisolio on nyt juuri minun elämässäni.

Kun tulvahtaa päähän se tunne, että rakastaa niin paljon, että tekee mieli itkeä onnesta ja ilosta, ja niin tietysti siitä rakkaudesta – ja mukana on joku epämääräinen surumielisyyskin, kenties.

Tiedätteko, vai puhunko ihan sekavia?

tirppa piirtää keittiössä.JPG

Jokin aika sitten tirppa muksahti kumoon leikkipuistossa juuri sellaisella hetkellä, kun me Joelin kanssa kumpikaan emme huomanneet – olimme juuri kasaamassa tavaroita lähtöä varten ja jotenkin kai muutenkin vaan häselsimme. Sitten meidän luoksemme tuli hiljainen tirppa kostein silmin, ihan yltä päältä sellaisessa kuorikate-hakkeessa. Likaa oli vaatteissa, kasvoissa, hiuksissa – ihan kaikkialla.

Aloimme tietysti putsata ja hoivata tirppaa: oi voi muru, kaaduitko sinä, voi eihän sattunut, ei haittaa, annas kun pyyhitään.
”Olen paholline”, tirppa sanoi päättäväisesti mutta surullisesti.

Ai mitä? Mikä olet? Voi kulta pyyhitään vielä kädet. Niin mikä sinä olet?
”Olen paholline”, tirppa toisti vakavasti ja nyökytti vielä päätään tehosteeksi, ”olen paholline”.

Sitten sytytti. Voi rakas! Ei sinun tarvitse olla pahoillasi! Rakas!

tirppa piirtää.jpg

Eilen illalla oltiin menossa nukkumaan. Maattiin tuossa meidän kirjaston lattialle siirretyssä perhepeti-patjaläjässä. Minä silittelin siinä hetken tirppaa, sitten tirppa puolestaan minua. Hetken minua siliteltyään Silva pysähtyi, katsoi syvään silmiin ja huokasi niin kuin miettisi jotain. Silitti vielä lisää, pysähtyi, katsoi uudestaan syvään silmiin. Ja sanoi:

”Kiitos, äiti.”

Oh. 

tirppa ja nukke.JPG

Tuon pienen tytön sydän on puhdasta kultaa.

Kommentit (49)
  1. Huoli. Kait sekin on jokin synonyymi rakkaudelle, joka alkaa jo pikkupötköttelijän ollessa mahassa. Meidän toinen pieni (”voitetaan” muuten teidät karvaisuudessa) syntyi viiden päivän käynnistelyjen jälkeen lopulta hätäsektiolla, kun imukuppikaan ei riittänyt. Etenkin viimeisen tunnin aikana oma keho joutui kyllä rytinällä roskakoriin, ja mielessä pyöri vain, että auttakaa tämä pieni ajoissa maailmaan. Lopputuloksena lapsi voi pienten apukeinojen jälkeen hyvin, äidin voinnissa on vielä petrattavaa. Eteenpäin toivottavasti jo kuitenkin.
    Mutta tuo huoli. Se on kyllä ollut jaettu, vaikka kohdistunut eri henkilöihin. Esikoisen rakkauskin on ilmennyt ennen kaikkea erilaisina huolina: ”Eikö pikkusisko synny ikinä/Miksi sinä olet vieläkin tässä huoneessa?” = Jääkö äiti ainiaaksi sairaalaan? Voi äidin pientä. Ja äiti huolehtii, miten pieni kokee tämän pienimuotoisen ”äidin menetyksen”, kun ei tätä olemista parhaalla tahdollaankaan voi tavalliseen tilanteeseen verrata ja tavat olla esikoisen kanssa ovat vielä melko pitkään rajalliset.

    1. Voi, onnittelut! <3 Mä jo ehdinkin odotella, että mitäs mitäs, kun susta ei muutamaan päivään kuulunut 🙂 Onkohan liian kliseistä sanoa, että ei se tyyli vaan se lopputulos, onneksi kaikki on hyvin! Ja toivottavasti pian voi hyvin äitikin!

      Huoli on kyllä monesti suuri. Varsinkin silloin, kun/jos kaikki ei mene ihan neuvolaopaskäsikirjoituksen mukaan. Niin kuin harvoin elämässä menee. Parhaansa kun tekee, huolehtii itsestään ja rakkaistaan, niin varmasti pääsee jo pitkälle <3

      Toivottavasti siellä kaikki hyvin ja vietätte onnellisenhuuruisia päiviä pikkuisen kanssa!

      1. Kiitos. Kyllä se varsinkin seuraavana aamuna tuntui siltä. Ja tuntuu yhä. Lähinnä tässä jää jossittelun varaa tehtyjen hoitoratkaisujen suhteen, mistä on tulossa vielä keskusteluaika parin kuukauden päähän. Mutta. Jos nyt jonkun piti tällä reissulla kulkea vaikeampi reitti, niin onneksi se olin tällä kertaa minä eikä tuo pieni.

        Kotona on kyllä ihanaa, vaikka onhan tässä melkoinen säpinä – ja riittämättömyyden tunne – päällä, vaikka apujoukotkin on valjastettuna. Olin lopulta poissa yksitoista päivää, mikä oli esikoiselle hyvin pitkä aika. Tilanteeseen nähden on mennyt hyvin, mutta nyt on alkanut nousta kunnolla äidin ikävä pintaan. Ahdistaa, kun ei voi ottaa esimerkiksi kainaloon yöllä nukkumaan, kun pakko tätä leikkausarpeakin on varoa, ja esikoisen yökäyttäytyminen ei oo rauhallisinta mahdollista. Päivä päivältä parempaa/normaalitilannetta kohti.

        1. Viittaus kunnossa… Siis lopputulos ennen kaikkea. Vaikka lapsikin oli synnytyksen aikana lyhyen aikaa ahdingossa ja tarvitsi synnyttyään hetken apua, niin tilanne ja vointi normalisoitui nopeasti. Tämän hetkinen diagnoosini on vauva: meillä syödään, nukutaan ja hetkittäin maltetaan ihmetellä ympäröivää elämää. Niin, ja kakataan… Hitusen eri frekvenssi kuin kolme vuotta sitten rautalisää saaneen vauvan kanssa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *