Vapaa päivä?

Se tunne iski tänä aamuna, kun lapioin väsyneenä puuroa iloisen Silvan suuhun: mä niii-iiin tarvitsen vapaapäivän!

Okei mä todellakin olen pullamössöäiti. Vali-vali-vali. Koska jos haluaisin, minullahan olisi vapaahetkimahdollisuuksia tarjolla ihan koko ajan – joka viikonloppu. Joelin kuuden viikon isäkuukausi oli ihan vasta. Ja tänään tulee pohjoisen-mummi taas kylään viikoksi.

Avainsanat: jos haluaisin.

Ehkä en vaan osaa. Jotenkin jään aina tähän kotiin pyörimään, vaikka Silvan hoitovastuu olisikin jollain toisella. Peruskeskustelu menee jokseenkin näin:
”Lähde nyt vaan jonnekin!”
”Ai minne? En mä haluu. Mä haluun olla teidän kaa!”

…ja sitten jään kotiin. Ja nautin siitä.

*******

Ja toisaalta on se polttava vapaapäivän tarve. Päivä ilman aamupuuroja. Ilman keskeytyksiä, vaikkapa vaan ihan omien ajatusten kanssa. Jotain ihan muuta.

Mutta mitä?

Yritän miettiä, mitä tein vapaapäivinä ennen Silvaa. Nukuin pitkään. Söin aamupalaa pitkään. Joelin kanssa hengailua – leffaa, syömässä käymistä, vapaata olemista ilman päiväunille nukuttamisia ja sormiruokailuja.

Mutta jos Joel ehdottaa, että lähdetään yhdessä ravintolaan syömään ja viedään Silva mummolaan, minä vastaan:
”Eiku otetaan Silvakin – totta kai, otetaan Silva mukaan!”

En osaa olla ilman ja silti haluaisin olla hetken ilman.

Eihän tässä ole mitään järkeä.

Kommentit (68)
  1. Mä pelaan lentopalloa ja oon 6 iltana viikossa jossain urheilemassa 1-3 tuntia kerrallaan, ja sitten säännöllisin väliajoin 1-2 yötä poissa kotoa. Ja ai että tekee hyvää!! 🙂 En todellakaan pärjäis ilman. Määrä kuulostaa ehkä hurjemmalta mitä on, kun oikeasti ne treenit on 5 iltana viikossa tytön (2v) nukkumaanmenoajan jälkeen, eli iskällä on omaa aikaa kotona. Sit pelireissut – no ne mies ja tyttö viettää isä-tytär-laatuaikaa kotona. 🙂 Mulla ei varmaan kertaakaan ole ollut ikävä tuollaisella reissulla, ei miestä eikä tyttöä. Nautin vaan siitä, että saan keskittyä täysillä siihen, mitä rakastan toiseksi eniten maailmassa perheen jälkeen.

    Voi ehkä vaikuttaa, että jouduin puolisen vuotta reissaamaan koulussa 450km päässä kotoa, 2-4 yötä kerrallaan. Silloin itkin, ikävöin ja ajoin ihan järjettömiin vuorokauden aikoihin, jotta kotiaika olis saatu maksimoitua. Mutta silloin myös tajusin, että a) mun ja miehen parisuhde kestää _ihan_mitä_tahansa_, b) tyttö ei traumatisoidu, vaikka se on joskus jonkun muunkin kanssa ja c) MINÄ en kuole siihen vaikka olenkin poissa kotoa. Olihan tuo nyt aivan perseestä, tyttö oli silloin 1-1,5-vuotias. Onneksi kaikki on nyt jees ja tytöllä on meneillään aivan jäätävä äiti-kausi, kun ihan tosi kukaan muu ei vaan saa antaa aamupalaa/ottaa syliin/vaihtaa vaippaa/laittaa sänkyyn/lohduttaa, jos siis olen saatavilla.

  2. Miulla on jatkuva kitinä päällä et yhyy, en saa omaa aikaa ja ini ini:D Mut nyt sit kun aloitan opiskelun ensi kuusta, niin olen ihan hätää kärsimässä et IIIIK, en saakaan olla naperon kanssa koko päivää! 😀

    1. Tää on vaan tätä, että me pullamössöäidit ei olla mihinkään tyytyväisiä 😀

      Hih joo, mutta jännän ristiriitaisia nämä vapaus/kaipuu-tuntemukset kyllä on! Onkohan se tätä vielä silloinkin, kun nuo on aikuisia ja muuttaa omilleen…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *