Viesti 21 vuoden takaa

Tirppa onnistui löytämään leikkeihinsä jostain kirjan välistä esiin putkahtaneen ikivanhan ystävänpäiväkortin. Kortti on osoitettu 9H-luokkaa käyvälle Pauliinalle – minun toinen nimeni siis. Sillä minua kutsuttiin ennen kuin otin ensimmäisen Krista-nimeni kutsumanimekseni.

20140619_153357.JPG

Tällaisiahan sitä joskus koulussa läheteltiin. Ystävänpäivänä muistaakseni oli koululla sellainen ”postiluukku”, johon kirjeitä voi jättää – sitten ne jaettiin luokkiin ja katsottiin vähän salaa, että kuka saa isoimman röykkiön.

Minä en koskaan saanut kovin isoja kasoja.

Minulla ei koskaan ole ollut sellaista suurta läheistä ystäväporukkaa, ja täytyy myöntää että kahdehdin heitä, joilla sellainen on. En oikein tiedä, miksi sellainen ei ole minun kohdalleni elämässä sattunut. Minulla on kyllä yksittäisiä, läheisiä ystäviä, jotka ovat tulleet elämääni kuka mistäkin, mutta aika harvakseltaan: pari lapsuudesta, yksi lukiosta, yksi yhdeltä työpaikalta, yksi ex-suhteen kautta ja niin edelleen.

En oikein tiedä, mistä tämä johtuu. Ehkä en tunne itseäni jotenkin kotoisaksi isossa porukassa. Varsinkin viime vuosina monesti olen löytänyt itseni tilanteesta, jossa puhetilasta joutuu kilpailemaan – parikymppisenä olisin ollut suuna päänä päsmäröimässä ja tuomassa itseäni kuuluviin. Nykyään ennemminkin vetäydyn; en jaksa alkaa kilpahuutoon vaan annan niiden puhua, joilla näyttäisi olevan eniten asiaa. Jään vähän taka-alalle, aika kuluu, ja hups vaan yhtä äkkiä olen tilanteessa, jossa tunnen jo itseni ulkopuoliseksi; nyt nuo jo tuossa rennosti puhuvat keskenään niin kuin olisivat tunteneet vuosia!

Monet isot kaveriporukat muutenkin minun silmiini ovat näyttäneet niin ”valmiilta”, että en ole kokenut pääseväni niihin sisään. Jännä juttu. Koska ”valmiita” ne varmasti eivät ole olleet, minusta on vain tuntunut siltä. Vaikkapa opiskeluaikoina. Silloinkin minulla oli yksi läheisempi ystävä, ja ”iso ydinporukka” jäi minulle vieraammaksi.

Okei takana on eräs traumakin.

Olin jättänyt väliin useammat ensimmäiset opiskelubileet, koska olin kiireinen avustaessani keikkalippupalkkioilla erästä (kröhöm) tukkaheviaiheista aikakauslehteä. Yliopiston kahvitaukojonossa meidän fuksiryhmäläiset nauraahirnuen muistelivat edellisiä juhliaan, minä kuuntelin. 
Sopivaan väliin yritin:”Hitsi että kuulostaa kivalta – munkin pitää kyllä ehdottomasti ens kerralla tulla mukaan!”
Syvä hiljaisuus.
Kukaan ei sanonut: ”Hei tosi kivaa, tule vaan!”

En mennyt.

Vähän sama juttu, kun kerran unelma-alaani opiskelemaan päästessäni ajattelin, että hitsi nyt mä varmasti tapaan ihan hurjasti samanhenkisiä ihmisiä kuin minä! Ensimmäiseen opiskelijatapaamiseen innokkaana vedin ylleni tekonahkahousut ja feikkiturkkitakin (disclaimer: elettiin 90-luvun loppua) ja sotkin shokkiväripunaisella värjätyn tukkani säkkärälle – heippa vaan, nyt mennään tutustumaan uusiin ihmisiin!

Muilla oli tyyliin jakkupuvut.

*******

Enkä minä tietenkään yksinäinenkään ole elämässä (kovin monesti) ollut – suurimman osan elämää olen seurustellut. Poikakaveri on ollut samalla kuin takuuvarmasti paikalla oleva paras kaveri. Suuri tragedia tässä vain on ollut se, että seurustelusuhteen loputtua myös se ystävävyys edellisten vuosien bestiksen kanssa on ollut koetuksella.

20140619_153424.JPG

Itse asiassa aika usein tapaan jonkun kivantuntuisen tyypin. Saatan ajatella, että tuohonpa olisi kiva tutustua paremmin. Ja huomata, että luultavasti tuo toinenkin ajattelee, että hei toi vaikuttaa mun tyyppiseltä ihmiseltä.

Miten siitä eteenpäin? Tuttavuuksia syntyy helposti, ystävyyden syntyminen on minulle syvää hepreaa. Siis että miten joku ihminen tulee yhtä äkkiä tosi-tosi läheiseksi. Ei silleen ”kiva tavata” -tuttavaksi, vaan ihan oikeasti-oikeasti rakkaaksi.

Aika satunnaista.

*******

Eräs ystäväni tapasi toisen ystävänsä paikallisjunassa. Tytöt sattuivat kuulemma usein aamuisella työmatkalla M-junaan toisiaan vastapäätä ja alkoivat muutaman tapaamisen jälkeen jutella. Sitten vaihdettiin puhelinnumeroita ja päätettiin mennä joskus kahville.

He ystävystyivät.

Vasta myöhemmin sain kuulla, että toinen tytöistä oli töissä Pasilassa. Pasilassa! Sinne kestää Helsingistä noin kolme minuuttia! Siinä hemmetin kolmessa minuutissa he olivat luoneet pohjan ystävystymiselle.

Miten jotkut tuon tekevät? Jotain ihan älyttömän huikeaa.

20140619_153434.JPG

Onneksi tästä satunnaisuudesta huolimatta muutama läheinen ystävä elämän varrelta on mukaan tarttunut. Niin kuin tämän kortin lähettäjä ja muutama muu.

Mun on pakko myöntää: olen aivan järjettömän huono yhteydenpitäjä. Arki vie mukanaan, en jotenkin osaa (ja ehdi) ottaa puhelinta käteen ja soittaa niitä ”mitä kuuluu?” -puheluita. Vaikka minua oikeasti kiinnostaakin, mitä näille ihmisille kuuluu! Onneksi monen ystävän kanssa vuoden (tai viiden!) taukokaan ei välttämättä haittaa, vaan ystävyys jatkuu siitä, mihin se on viimeksi jäänyt.

Ystäväni: anteeksi, että minusta niin harvoin kuuluu mitään. Olette silti tärkeitä. Nähdäänkö tänä kesänä?

Kommentit (67)
  1. Hei Krista, ehkäpä tämä blogisi on ensimmäinen ystäväpiirisi? Eikö jostain esim. Liisasta ja Ilosta ym, ole tullut sinulle jo läheisempiäkin. Niinhän ystäväpiirit toimivat, että osan kanssa on tiiviimmin tekemisissä, toisia näkee vain yhteisissä juhlissa ja porukkatapaamisissa eli tässä tapauksessa lukijatapaamisissa ym.

    Kurjaa, että jäit yliopistolla suuremman porukan ulkopuolelle ja ihan turhasta syystä – ihmiset eivät aina ymmärrä sanoa niitä toisen tarvitsemia sanoja – kiva, että tulet mukaan seuraaviin bileisiin ym. Niillä muilla fukseilla on saattanut olla yhtä ulkopuolinen olo kuin sinulla, vaikka ovatkin niitä bileitä niin kovasti hehkuttaneet. Voihan olla, etteivät he ole kokeneet olevansa siinä asemassa , että juuri joku heistä olisi voinut sanoa: ”tule mukaan”.

    Ensimmäisen opiskelijavuoteen kuuluu niin paljon asioita, jotka voivat aiheuttaa ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunnetta, muutto pois kotoa, vieraalle paikkakunnalle, uusi yliopisto ym., että uskoisin suurimmalla osasta fukseja olevan enemmän tai vähemmän irrallisen olon. Ainejärjestötoiminta kuitenkin, ainakin meidän laitoksella oli sellaista, että kaikki olivat tervetulleita bileisiin ym.

    Kun ensimmäisen kerran luin blogiasi, ajattelin, että, miten samantyylinen ihminen kuin minä! Vieläpä samanikäinen, lapsikin syntynyt samassa kuussa ja matkustellut paljon. Ajattelin, että olisi ihana ystävystyä sinuun, mutta sitten tajusin, että blogillasi on kahdeksantuhatta lukijaa. Kahdeksantuhatta lukijaa, jotka ehkä ajattelevat juuri nyt samoin kuin minä -olisipa ihana ystävystyä tuohon Kristaan. Tunsin melkein kateutta noita muita kahdeksaa tuhatta kohtaan, jos meitä olisi kahdeksan, jäisimme kommentoidessamme mieleesi helpommin ja ystävystyminen olisi helpompaa:).

    Ajattele, miten olet onnistunut siinä, että meille lukijoille jää tuttuuden ja läheisyyden-tunne, että he haluavat tulla tänne lämpimään ilmapiiriin jakamaan omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan ja toivovat, voi kun voisin ystävystyä tuohon Kristaan!

  2. Siis nyt tuli niin tyhmä olo kyllä, katsoin tosta sun otsikosta että ”jaa 21 vuoden takaa, mikäköhän vuosi silloin on ollut..” enkä yhtään tullut ajatelleeksi että olen itse 21! Ja kehtaan vielä myöntää. Tämä lasten kanssa öisin valvominen tekee tepposia aivoille. Teksti itse olisi voinut tulla suoraan minun suusta. Tällä hetkellä ystävät on (taitaa olla) yhden käden sormilla laskettavissa. Heti kun pääsin varhaisteini-ikään niin pojat on olleet kuvioissa, enkä siis sen takia ole joutunut kärsimään yksinäisyydestä, monesta muusta jutusta kylläkin mutta se on toinen juttu… Mutta mä olen nyt kai sellainen kakskymppinen joka tietää kaikesta kaiken ;). Onnistunut ainakin pitämään kaksi lasta hengissä tähän päivään saakka! Katsotaan että mitä tämä elämä tuo tullessaan.

    1. Hihi tuota ensimmäistä!

      Ja sehän on muuten mahtavaa, että tavallaan jokaisessa iässä sitä ajattelee tietävänsä enemmän kuin ennen. Kuuskymppisinä varmaan hekotellaan, että mitä sitä kolmekymppisenä luulikaan tietävänsä. Ja kahdeksankymppisenä sitä, että miten kuuskymppisenä. Onpa muuten mahtavaa ajatella olevansa aina parhaimmillaan 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *