Viisi kertaa minä (osa 5: kuolemanpelkoa Afrikassa)

Kiihkeän kesäjatkiksen viides ja viimeinen osa alkaa!

Jos tämä olisi oikeaa chick lit -kirjallisuutta, tässä osassa luultavasti paljastuisi, että se Mr. Right olisi ollutkin koko ajan siinä vieressä (”kukapa olisi arvannut, että vanha kunnon parasystävä-Josh onkin minulle se elämän mies”). Tai vähintäänkin nyt kai kuuluisi hääkellojen soida ja elämän seestyä.

Mutta hei – tämä on elämää, eikä elämä aina noudata draaman kaarta. Ja päivämäärät tulivat Facebookissa annettuina. Tänä nimenomaisena päivänä nimittäin:

 

17.7.2010

Joelilla on malaria ja se meinaa kuolla.

(mutta noin niin kuin muuten meillä menee ihan hyvin)

Ollaan täällä Tansaniassa, Sansibarilla ja pienessä kämäisessä bambuhutissa. Etsittiin halvinta ja rauhallisinta paikkaa, ja tänne päädyttiin, jonkun pikkukylän perukoille. Ensimmäinen viikko oltiin safarilla Serengetillä, Ngorngorolla ja Tarangirellä – mahtavaa! Nähtiin elefantteja, seeproja, antilooppeja, puhveleita, kirahveja, gnuita, virtahepoja… Ooo ja parikymmentä leijonaa. Oltiin niin huippuonnekkaita, että nähtiin jopa the kill: leijona vaani antilooppia pienen maastotien yli, suoraan jeeppimme edessä.

Leijona kyyristyi hitaasti kuin meidän Tikru kärpästen edessä. Se vaani, hyökkäsi ja…

kill.jpg

 Mur!

Kuolemisista puheen ollen: Joelin malaria ei ole edes ensimmäinen kerta, kun tällä reissulla pelätään kuolemaa.

Ngorongorolla ollaan pystytetty teltta vähän erilleen muista leirintäaluuen teltoista, sellaiselle romanttiselle paikalle puun alle. Ollaan korkealla kraaterin kyljellä, tuulee ja on kylmä. Hehe, täällä sitä palellaan päiväntasaajalla. Kun ollaan menossa nukkumaan, safarikuski hiipi supattamaan teltan ovesta: puhvelilauma lähestyy, olkaa sitten ihan hiljaa.

TÄH?

teltta.jpg

 Älä pystytä telttaasi tähän.

Hetken kuluttua teltan ohuen kankaan läpi alkaa kuulua puhveleiden sorkkien kopinaa ja ruohonrouskutusta. Ääniä kuuluu enemmän ja enemmän, pian tajutaan jääneemme yksin puhvelilauman keskelle. Makaamme kauhuissamme hiljaa teltan sisällä, käpertyen yhteen ja suojaten päitä kyynärpäillämme – siitä ei olisi kyllä mitään apua, jos tuhatkiloiset eläimet päättäisivät rynniä meidän päältämme.

Kukaan ei voi tulla meitä auttamaan. Täällä me ollaan lauman keskellä ihan yksin.

Tuuli yltyy ja yltyy. Samoin pelko. Puuskat tarttuvat telttaan kovemmin ja kovemmin, puhvelit korahtelevat. Sitten: koko perhanan telttakangas repeää! Päällyskangas jää narujen varaan lepattamaan tuuleen valtavaksi viiriksi, puhvelit hermostuvat. ”Voi ju*malauta, me kuollaan!”, ajattelen. Ei uskalla edes kuiskata, tuijotetaan vain toisiamme ja maataan jäykkinä paikoillaan. Jos puhvelit säikkyisivät tuulessa lepattavaa kangasta ja lähtisivät laumana juokemaan…. No, meistä ei jäisi jäljelle mitään, mitä vakuutusyhtiö voisi kuljettaa arkussa kotiin.

Itkisin, jos siitä ei lähtisi liian kovaa ääntä. Ajattelen äitiä ja kotia ja kyllä: elettyä elämää filminauhamaisesti, ihan niin kuin kliseisesti sanotaan.

Ajattelen mahdollisuutta, että täältä lähdetään vammautuneena. Ajattelen mahdollisuutta, että vain toinen meistä selviää.

Tunnit matelevat. Kuuntelemme rouskutusta ja korahtelua. Sitten vähitellen aamun valjetessa korahtelu vähenee. Toisaalta ruohonrouskutus kuuluu aivan kankaan vierestä, mutta se on jotenkin erilainen kuin yöllä.

Joel uskaltaa jo kuiskata: ”Hei nyt mä kyllä jo kurkistan ulos”.
”ÄLÄ”,
minä huutokuiskaan.

Joel avaa teltan (tai sen sisäkankaan, mitä teltasta on jäljellä) vetoketjun:
”SEEPRA!”, Joel puhkeaa hysteeriseen nauruun.

Kohta tulee safarikuskikin meitä katsomaan:
”Are you all right?”

Nojoo, mitä tuohon nyt sitten vastaisi. Ollaan ihan ok sillä tavalla kuin yleensäkin sellaiset ihmiset voivat olla, jotka ovat juuri jääneet puhvelilauman jalkoihin.

puhvelit.jpg

Kuvan puhvelit eivät liity tapahtumiin.

 

*******

Ai niin joo, se malaria.

Ollaan käyty edellisenä päivänä snorklailemassa koralleilla, ja iltaruoalla Joel alkoi yhtä äkkiä valitella huonoa oloa. Auringonpistos? Olo pahenee valtavalla vauhdilla. Ruoan jälkeen kohti omaa bambuhuttia kävellessä Joel on jo ihan romuna.

Nooh, malarialääkkeitä on syöty, eli tuskin tässä mitään pahempaa…

Parin tunnin päästä Joel tärisee ja kuumetta on jo yli neljäkymmentä. On yö, mitä tässä voisi oikein tehdä. Käyn kurkistelemassa pariin otteeseen hutin ulkopuolella, jos näkisin jonkun ihmisen… Mutta ei, pimeää ja hiljaista. Ollaan sellaisella alueella, että pimeyteen yksin lähteminen ei olisi turvallista.

Taas maataan hereillä ja odotetaan aamun sarastusta. Joel on kamalassa kunnossa, mutta onneksi koko ajan tajuissaan.

Heti, kun pimeys vähän väistyy, lähden bambuhuttien takaiseen pieneen ruokakojuun katsomaan, jos sieltä löytyisi joku. Ravintolan lattialta pomppaa nukkumassa ollut mies. Vähän elekieltä ja mies ymmärtää, soittaa alueen omistajalle.

Omistaja saapuu pian autollaan ja sanoo vievänsä meidät sairaalaan. HETI. Sairaala on kaupungissa, matka kestää pari tuntia.

Sairaala on juuri sellainen, mitä afrikkalaiselta sairaalalta voi kuvitella. Kaikkialla makaa valittavia ihmisiä, aikuisia ja lapsia. Hyttysiä kaikkialla. Okei jos malariaa ei ollut ennen niin nyt ainakin se tulee.

Joelilta otetaan malariakokeet. Mutta huonoksi onneksi kuume on juuri silloin laskenut. Kokeen tulos on negatiivinen. Joel saa epämääräisen läjän lääkkeitä ja lähdemme ajamaan parin tunnin matkan takaisin. Huh, ei ollut malariaa. Joelin olokin on jo parempi.

Paitsi että muutaman tunnin päästä kuume taas nousee. Hetkessä Joelin kunto taas romahtaa ja se makaa bambuhutissamme; uudelleen tärisevänä ja yli 40 asteen kuumeessa.

Kylältä löytyy sairaanhoitaja ja englantia puhuva mies tulkiksi. Sairaanhoitaja on varma: ihan selvä malaria. Sitä ei kuulemma näy välttämättä kokeessa silloin, kun kuumekohtaus ei ole päällä. Koska oireet alkoivat? Kohta vuorokausi sitten. Olisi kuulemma kiire takaisin sairaalaan – malaria voi tappaa vuorokaudessa.

Jostain syystä alan lukea käyttämämme Malarone-malarialääkkeen tuoteselostusta. Hetkinen! Hei tässä sanotaan, että malarian ehkäisyyn ja hoitoon. Malarian hoitoon otetaan (muistaakseni) viisi tablettia päivässä kolmen päivän ajan. Ota tästä! Ojennan Joelille viisi tablettia.

Ja oho: parin tunnin päästä kuume on laskenut jo huomattavasti. Aamulla on enää vähän lämpöä. Pariin päivään on kuitenkin turha kuvitella muutamaa askelta pidempiä kävelymatkoja.

Joel syö lääkekuurin loppuun ja on Suomessa tarkkailussa vielä palattuamme. Malaria ei onneksi enää uusi.

Me selvittiin!

*******

Seuraavana yönä minulla alkaa vatsatauti. Se kestää kaksi viikkoa.

 

 

Sarjan aiemmat bloggaukset:
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/viisi-kertaa-mina-osa-1
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/viisi-kertaa-mina-osa-2-toololaiselamaa
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/viisi-kertaa-mina-osa-3-kriisissa
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/viisi-kertaa-mina-osa-4-meidan-elamaa
 

ja haaste:
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/haaste-millainen-olit-mita-ajattelit

 

Kommentit (37)
  1. Ainoa_Huutaja
    24.3.2014, 15:49

    Päädyin tänne tuon Unelmamatka postauksesi kautta. Mua vähän innostais tehdä tälläinen samanlainen lähimenneisyys -kirjoitusprojekti. Sun tekstejä oli erityisen mukava lukea, koska ollaan about samanikäisiä ja molemmat pyöritty Helsingin yössä samoihin aikoihin. Mulla ei vaan jostain kumman syystä oo oikein  mitään kuvia näiltä vuosilta. En oikein tiedä mistä niitä hakeakaan…menee puolet koko ilosta.

    1. Nappaa ihmeessä haaste vaikka noilla samoilla viidellä päivämäärällä! Kirjoittaminen (ja kuvien etsiminen – alkuvuosilta niitä ei ollut tietenkään edes sähköisinä olemassa, vaan piti skannailla…) oli tietty aikaavievää, mutta ihan hurjan palkitsevaakin jotenkin – oli jotenkin itsellekin opettavaista paneutua hetkeksi oman menneen elämän tunnelmiin 🙂

      Suosittelen! 🙂

  2. mua kiinnostais lukea noista teidän matkoista/seikkailuista enemmän 🙂 sun omista tai yhdessä tehdyistä 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *