Vuosi äitinä

Voi apua, aionko mä todellakin kirjoittaa jutun tällä otsikolla…?

Miten mä mukamas ikinä pystyisin kuvaamaan sitä valtavaa muutosta, jonka tuloksena on kokonaan uudenlainen minä, joka on kuitenkin myös ihan samanlainen minä kuin ennen. (okei jo tuosta lauseesta voi ennakoida, että en välttämättä kovin hyvin)

Ehkä sitä on ihan turha edes yrittää tiivistää yhdeksi ainoaksi blogitekstiksi. Onhan se muutos varmasti nähtävissä ainakin niille blogin lukijoille, jotka ovat lueskelleet näitä juttuja alusta asti. Ja varmasti ennen kaikkia niille, joilla on suunnilleen samanikäinen esikoinen ja jotka ovat kasvaneet äidiksi täällä yhdessä, suunnilleen samaa tahtia kuin minä.

Omakohtaisesti ainakin äidiksi siis on kasvettu, ei tultu. Tai siis synnytyksen jälkeen sitä tietysti oli teknisesti äiti-ihminen, mutta kasvaminen äidiksi vei minulta aikaa.

*******

Vuosi (tai no vuosi ja muutama päivä) sitten oli action-elämää siihen asti elänyt 34-vuotias Krista, joka ei ollut koskaan vaihtanut vaippaa saatikka pitänyt vauvaa sylissään. Ja joka olisi erittäin mielellään muuttanut vaikka asumaan sinne Kätilöopistolle, koska oli niin järjettömän epävarma siitä, että saako tuon avuttoman miniolion pysymään edes hengissä. Mitä jos mä tiputan sen? Mitä jos sen pää jotenkin repsahtaa? Mitä jos se vaan lakkaa hengittämästä?

Keskosuus ja hengityskatkokset eivät varsinaisesti pelkoja ainakaan vähentäneet.

vastasyntynyt.jpg

Parin päivän ikäisenä äidin isin käsissä.

Ja nyt yhtä äkkiä täällä näppäimistön takana on ihan oikea äiti, jonka mielestä on luontevaa olla äiti. Joka pystyy jo tekemään naperoon liittyviä päätöksiä näppituntumalta ja tuntee jopa jonkinasteista varmuutta niin tehdessään. Joka katsoo hyväntuulista perusturvallista mininaperoaan ja tuntee vatsanpohjassaan sellaisen hykerryttävänlämpimän hyvänolontunteen siitä, että on todennäköisesti pystynyt tekemään jotain lapsen kanssa oikein.

lahjoja_avaamassa.jpg

…ja samat tyypit tasan vuosi myöhemmin.

*******

Pakko myöntää, että se sylivauva-aika ei ollut itselleni niin ”se juttu”. Se oli yksipuolista hoivaa ja vähän hakuammuntaa: mikäköhän sillä nyt on hätänä hemmetti vie. Se oli epävarmaa aikaa ja henkisesti vähän yksinäistäkin.

Itse tykkään paljon enemmän tästä vaiheesta, kun jo kommunikoidaan, liikutaan ja vipelletään. Ja erityisesti odotan sitä aikaa, kun leikitään ja jutellaan – nykyisin seurailen riemuissani Facebookin statuksista ystävien vanhempien lasten hulvattoman hauskoja leikkiovalluksia. Kohta meilläkin!

*******

Olen ihan samanlainen kuin ennen. Ja silti olen ihan erilainen kuin ennen.

Kiinnostuksen kohteeni ovat ihan samoja kuin ennen. Ja silti aivan uudenlaisia.

Juttuni ovat ihan niin kuin ennen. Ja kuitenkin aivan erilaisia.

Ehkä niin kuin lapsi, joka kasvaa. Vuoden päästä se on ihan eri lapsi kuin ennen, mutta silti ihan se sama. Itsekin olen kasvanut vuoden aikana enemmän kuin… …no joskus lapsena tai teini-ikäisenä viimeksi.

On hyvä olla äiti. On ihan hyvä olla minä.

Kommentit (20)
  1. Äitiys muutti vähäsen mutta tuplaäitiys paljon. Multa jäi jotenkin toi meidän ekan lapsen 1-vuotisreflektointi väliin, kun olin silloin vakavasti raskaana ja muutin toiseen maahan. Sitä vaan mietti, että toivottavasti en ala tän kaiken keskellä nyt vielä synnyttämäänkin!

  2. Ihana postaus! <3

    Minä olen yllättynyt siitä, miten helppoa ja luonnollista äitiys lopulta on ollutkaan. Pelkäsin raskausaikana tosissani sitä, että mitä jos minusta tulee aivan paska äiti. Sellainen, että tyttö purkaa loppuelämänsä huonoa äitisuhdettaan psykiatrilta.

    No, voihan tuo toki vielä käydäkin. Mutta ensimmäisen yhdeksän kuukauden jälkeen voin rehellisesti taputtaa itseäni olalle ja sanoa hyvä. Hyvin se menee, sinä olet hyvä äiti. Ja tämä tekee minut uskomattoman onnelliseksi.

    En tokikaan ole täydellinen, enkä mitenkään erikoinen. Mutta kuten Sinkkonen on joskus sanonut, tavallinen vanhemmuus on aivan tarpeeksi.

    Toinen yllättävä asia on se rakkaus. Niin kliseistä kuin se onkin, niin sitä ei voi etukäteen tajuta, miten paljon omaa lastaan voi rakastaa. Ja miten se rakkaus voi kasvaa, vaikka tuntuu, että jo alussa siihen pakahtuu.

    Olen tietysti edelleen se sama ihminen kuin ennenkin lasta, mutta samalla niin paljon enemmän. Olen äiti ja se on ihan mahdottoman suuri asia.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *