Yllättävää melusaastetta

Eilen jyristeltiin speedboatilla tänne kaukaiselle ja ah-miten-täydellisen-idylliselle Koh Bulon Laeh:in minisaarelle. Täällä on vitivalkoinen hiekka ja turkoosi meri, ja löysimme pienen bungalowin suoralla merinäköalalla (ei ole bambuhutti vaan puinen pikkumökki – nooh, kaikkea ei voi saada). Meidän lisäksemme tällä saarella asustaa vain muutamia muita reppumatkailijoita, ja tuolla jossain viidakon keskellä on kuulemma pieni merimustalaisten kylä.

Sähköt ovat päällä iltaisin, teitä saatikka liikennettä saarella ei ole. Pitkä, uskomattoman kaunis ranta on ihanan autio.

Täydellinen rauha?

käkkyrä.jpg

 

Voisi ehkä niin kuvitella. Mutta ei.

Me joudutaan todennäköisesti vaihtamaan asumusta. Melun takia.

Tämä on ihan naurettavaa.

Joo, olenhan minä jo aiemmilla reissullakinkin naureskellut, että viidakko ei ole hiljainen. Yhdellä saarella meidän riemunamme oli jonkinlainen sirkkalaji, jonka ”siritys” (heko. heko.) kuulosti siltä, että jostain autosta Punavuorekadulla on taas varashälytin lauennut.

Mutta täällä. Hei ihan oikeasti. Miten tätä äänimaailmaa voi edes kuvailla? No: kun kuulin sen ensimmäistä kertaa, säikähdin että nyt ne tsunamihälytyssysteemin kellot ovat pärähtäneet soimaan. Täysillä. Pakene vielä, kun voit.

Niitä on paljon. Jotain hemmetin sireeniheinäsirkkoja. Ajoittain ne saavat huutonsa synkronoitua niin, että ihan oikeasti-oikeasti kuulijan pää räjähtää. Normaalilla äänellä puhuminen ei täällä tule… …no: kuuloonkaan. Järjettömän korkea, voimakas ja kimeä ääni porautuu korvatulppien läpi öisin. Puhumme toisillemme korotetulla äänellä huutaen ihan niin kuin edelleen istuisimme siellä speedboatin jymyssä. Kimeä sireenirääkyminen peittää alleen jokaisen järjellisen ajatuksen. Eikä se lopu. Se ei j*mankauta taukoa hetkeksikään. Ihmiskroppa on kai ohjelmoitunut niin, että kun hälytyssireenit soivat, aivot viestittävät ”pakene”. Eivätkä ”istu riippumattoon ja rentoudu”.

Jos nyt olen oikein ymmärtänyt (olen voinut ymmärtää myös täysin väärin), nämä hemmetin sireeniheinäsirkat/kaskaat/mitäikinäovatkaan, tekevät näin joka seitsemäs vuosi. Silloin ne lisääntyvät, niitä on kaikkialla,, ja ne vievät kaikilta järjen metelillään. Eli kuten arvaatte, juuri nyt on se ”joka seitsemäs vuosi”.

Niinpä emme todennäköisesti voi tehdä muuta kuin jättää hyvästit tälle muuten niin ihanan täydelliselle paikalle ja paeta. Rannalle kirkuna ei onneksi kuulu – siellä saa lepuuttaa kuulohermojaan meren rauhallisessa kohinassa.

merelle.jpg

Suht yllättäviä ongelmia paratiisissa. Ihan naurattaa.

Kommentit (11)
  1. Viimeistä aamua Bulonilla vietän. Ajattelin itse ensimmäisenä iltana, että läheisen koulun kello on jäänyt soimaan, mutta sirkathan ne oli. Kuvaus oli hyvä: kimeä tsunamihälytys 🙂 Yhtenä päivänä kävelin saaren toiselle puolelle ja matkalla eräitten bungalowien kohdalla alkoi ääni olla niin kova, että mittasin sitten kännykälläni äänen voimakkuudeksi 80 dB. Siitä kämpästä olisin häipynyt minäkin. Täällä rannan lähellä ääni ei ole häirinnyt 🙂 Hieno saari!

  2. Puutalobaby imaisi mut tänään johonkin mustaan aukkoon ja yhtäkkiä olikin menny kello kaksi tuntia eteenpäin! Eli kuopuksen nukahdettua päikkäreille ja isomman hävittyä omaan huoneeseen leikkimään, istahdin koneelle kurkkaamaan oliko tullu uutta postausta ja sit jotenkin aloin selailla vanhoja tekstejä, vaikka ne kaikki olenkin jo lukenut ja, humps, sitten olikin jo päikkäriaika ohi! 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *