Elämältä muistikirjan sain

2015-09-29 18.07.10.jpg

Syksy ei ole lähtenyt käyntiin kaikista perinteisimmällä tavalla. Odotan yhä sitä jokavuotista energian kipinää, joka potkii eteenpäin, ja joka saattaa saada hetkittäin tuntumaan siltä, että kaikki on tässä, nyt. Sitä ei ole kuitenkaan kuulunut. Ainoa asia, joka herätti tunteen paremmasta oli kuvan Astrid Lindgren -muistikirja. Sehän oli kuin minulle tehty!

Mutta haluaisikohan Astrid kuunnella minun murheitani? Vai pitäisikö kirjaan sittenkin kirjoittaa kuten Astridkin itse aikoinaan – havainnoida ympäristöä ja raportoida tapahtumista näinä surkeina aikoina. Vai värittää vain mustalla?

No, jotakin nuo onnettomat sivut saavat vielä osakseen. Olen nimittäin viime aikoina hyväksynyt vihdoinkin muutamia asioita elämästä, ja ne masentavat.

Elämä ei ole tosiaankaan mikään vitun tie, jota kuljetaan eteenpäin välillä limusiinin kattoikkunasta kiljuen ja välillä jalat poikki pyörätuolissa istuen. Eikä elämä ole mikään näytelmä, vaan se on iso aukio. Maankamara, kuun pinta, monttu, kasa kiviä. Ja siellä ei ole liikettä. 

Enää en ole niin herkkä, että murenisin masentavista ajatuksistani, mutta omista tavoistaan, muistoistaan ja kokemuksistaan ei varmaankaan voi päästää ikinä lopullisesti irti. Ne ovat osa minua, olkoonkin. On vain opittava elämään. On mentävä eteenpäin, kohdattava itsensä, hakattava mustetta iholle, juostava, huudatettava ääniä ja jatkettava. 

Vitut balanssista. Eläköön kaatuneet viinilasit, pelot, onnistumiset, epäonnistumiset ja notkahdukset. Eläköön ihminen, joka pelastaa itsensä itseltään.

Kommentit (4)
  1. Suosittelen kokeilemaan juttujen kirjaamista Astridin tyylin mukaisesti! Oon huomannut, että sellaista kamaa on yllättävän hauskaa kirjoittaa (tekstiä tulee, vaikka paperin ääreen istuessa tuntuisi siltä, ettei olisi mitään sanottavaa) ja yllättävän kiinnostavaa lukea jälkikäteen. Jossain vaiheessa kirjoitin omaan päiväkirjaani lähinnä just normipäiviä kuvaillen ja maailmaa seuraten, mutta aika paljon silloinkin tuli iskettyä rivien väliin omia tuntoja. Ja vaikka muistikirjaa kirjoittaessa viimeinen ajatus on, että joku muu joskus lukee sitä, en voi olla miettimättä sitä vuonna 2088 arkistossa samoavaa historiantutkijaa, joka repeää riemusta löytäessään tuonkaltaisen kirjan. 😉

    Pääasia tässä kommentissa oli kuitenkin: anna mennä, kirjoita ja piirrä ihan mitä vaan, se yleensä aina helpottaa oloa. Ja ennen kaikkea: voimia! <3

    1. Ihana kommentti, kiitos! Ja aloitinkin jo kirjailun eilen. <3

  2. Hahah täällä ollaan taas kommentoimassa, toimii molempiin suuntiin 😀

    Olen usein miettinyt samaa, että sitä haluaisi nähdä elämänsä polkuna, jossa edellinen tapahtuma johtaa saumattomasti toiseen. Että kaikki tapahtuisi jostain syystä, että olisi jollain merkityksellisellä matkalla jonnekin. Haluaisi rakentaa yhtenäistä tarinaa omasta elämästään, koska muuten kaikkien tapahtumien irrallisuus alkaisi ahdistaa. Mutta se tuntuu vähän haastavalta silloin, kun ei oikeastaan tapahdu juuri mitään ja päivät vaan valuvat eteenpäin. Tai jos ei ole mitään hajua minne ylipäätään pitäisi muka olla menossa. Kai senkin onneksi voi nähdä merkityksellisenä!

    Tietämättä minkä kanssa painiskelet toivotan kuitenkin tsemppiä!!

    1. Kiitos ja näinpä juuri! Sen iskostaminen omaan päähänsä, että elämässä ei tarvitse olla matkalla minnekään, tuntuu vaan älyttömän vaikealta. Kai se on sitä kun tuntee, ettei käytä oikein missään koko potentiaaliaan, vaan on vähän niin ja näin siellä sun täällä. Jotenkin sitä omaa juttua ei vaan tunnu koskaan löytyvän millään. Ellei mun juttu ole sitten loppupeleissä tyhjiössä paikallaan istuminen ja musiikin kuunteleminen 😐 

      Mutta elämä jatkuu yhtä arvoituksellisena kuin aina ennenkin!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *