Räyhäreissut, osa 1: Marokko

Räyhälä

Välillä kuvittelen, että bloggaajan tärkein tehtävä on jakaa jonkinlaisia vinkkejä muille ihmisille. En ole varma miten paljon identifioidun niinsanotuksi bloggaajaksi. Olen nimittäin todennut, että minusta ei ole antamaan vinkkejä hiustenlaittoon (en osaa laittaa omianikaan), meikkaamiseen (osaan meikata vain itseni, jos sitäkään), ruoanlaittoon (mitä nyt yhden pikkupashan teon osasin selostaa) tai muotiin (ei meikän juttu), ei taiteeseen eikä edes musiikkiin (liikaa asiaa, kovia mielipiteitä ja loputtomia soita). Mutta onpahan yksi asia, josta osaan antaa vinkkejä, nimittäin mahtavat matkakohteet!

Päätinkin siis koostaa tähän mennessä koluamistani matkakohteista pienen Räyhäreissu-sarjan, jossa esittelen kunkin paikan parhaita paloja, kokemuksia, havaintoja ja pieniä käytännön vinkkejä, lähtökohtana omatoiminen kiertoreissaaminen. Kanarian saaria lomaresortteineen ei (ainakaan vielä) ole näköpiirissä, mutta never say never. Sarjan julkaisutahdistakaan en mene takuuseen, mutta lähdetäänpä nyt kuitenkin liikkeelle Pohjois-Afrikan helmellä Marokolla.

Marokko lyhyesti

Marokko on monipuolinen lomakohde; paikoin stressaava ja hektinen, mutta toisinaan hyvinkin rentouttava ja rauhallinen. Marokossa pärjää englannilla, mutta etenkin pikkupaikoissa ranskan taidoista olisi ollut hyötyä, arabiasta puhumattakaan. Marokon hintataso on yleisesti ottaen edullinen, mutta huijatuksi tulemisen riski on korkea etenkin kaupungeissa. Tärkein ohjeeni asiointiin onkin pidä pääsi ja muista tinkiä. Paikallisena valuuttana toimivat Marokon dirhamit, mutta monissa paikoissa oli mahdollista maksaa myös euroilla.

Mikään ryyppääjän ja bilettäjän paratiisi Marokko ei ole. Alkoholia ei tarjoilla ainakaan oma-aloitteisesti läheskään kaikkialla, ja mekin taisimme juoda koko reissun aikana yhden viinipullollisen puoliksi. Sen sijaan paikallisten rakastamaa minttuteetä tuli lipitettyä joka päivä.

Oma reissumme ajoittui maaliskuun alkuun reilut pari vuotta sitten. Lämpötila kohteessa oli tuolloin vaihteleva, muttei kertaakaan erityisen kylmä. Koimme sekä paahtavan helteen että kylmän sadetuulen ja sisämaan leudon kaupunki-ilman, joten avainsana reissupukeutumisessa on muunneltavuus ja varautuminen. Tosin sen nyt tietävät kaikki, jotka ylipäätään matkustavat kaupungeista ja maista toisiin, että sinne laukkuun pakataan riepuja useampaan säätilaan varautuen. 

Koska turistirysät ja bussissa istuskelu eivät houkutelleet, halusimme ottaa matkallamme haltuun hieman eteläisempiä kolkkia. Emme siis käyneet Casablancassa, Tangierissa tai Fezissä, vaan pienten sattumusten kautta Marrakechissa, Essaouirassa, Agadirissa (jep) ja Mirleftissä, jotka sijaitsevat kaikki Marrakechia lukuunottamatta rannikolla Saharan pohjoispuolella.
 

Marrakech

Marrakech on useamman päivän reissuna hieman raskas, mutta kaikessa hektisyydessään kokemisen arvoinen paikka. Erityisen mainiota oli istuskella kaupungin keskeisimmän markkinapaikan Djema el Fnaan liepeillä katselemassa illan laskeutumista torille minttuteetä siemaillen ja ruokakojujen antia testaillen. Ääntä, väriä ja elämää oli kaikkialla. Pääskyt sirkuttivat kilpaa, ja kaupungin siluettiin piirtyivät jylhät Atlasvuoret. 

Etenkin erinäisten koriste-esineiden, astioiden, korujen, mausteiden ja vaatteiden etsijöiden kannattaa suunnata heti varjoisammille ja paahteelta suojassa oleville soukeille, joissa tuotetarjontaa riittää vaikka millä mitalla. Yrmyn suomalaisen täytyy lähteä matkaan rautaisilla hermoilla, sillä kaupungissa riittää kyllä yhtä sun toista hihasta nykijää, aggressiivista kaupustelijaa, sisäänheittäjää, väkisinhennatatuoijaa ja kusettajaa. Etenkään oppaiden matkaan ei kannata lähteä, mikäli ei ole valmis maksamaan "opastuksesta" jotakin. Meidät esimerkiksi johdateltiin pieneen juutalaiskorttelissa sijaitsevaan mausteliikkeeseen lukuisin korulausein ja yltiöystävällisyyden keinoin niin, ettemme edes tajunneet joutuneemme niinsanotun oppaan haaviin. Vaikka löysimmekin putiikista lopulta ostettavaa (mausteita ja aivan helvetin vahvoja menthol-kiteitä flunssan taltuttamiseen), tajusimme jälkeenpäin maksaneemme järjetöntä ylihintaa sosiaalisen painostuksen vuoksi ja kiusalliset tilanteet välttääksemme.

Vaikka palatsit olivat hienoja ja paikka oli täynnä elämää, hektinen ja ehkä joiltain osin jopa tourist trapiksi osoittautunut Marrakech vaati jo muutaman päivän jälkeen veronsa, ja päätimme siirtyä mitä pikimmiten tuulien kaupungiksi ristittyyn Essaouiraan, toiveissamme oma tila ja jonkinlainen rauha. Kiitos kusettajien, meinasi bussimatkastammekin tulla pieni episodi, mutta onneksi siltä vältyttiin loppujen lopuksi.

Ja siis painotan, että oli siellä Marrakechissa paljon mukaviakin ihmisiä ja mielenkiintoista nähtävää, mutta kunhan ehdin selostaa muut paikat, ymmärtänette miksi Marrakech ei ollut ehkäpä Marokon paras paikkakunta.

Essaouira

Äärimmäisen hektisen Marrakechin jälkeen sielu pääsi lepäämään tuulten kaupungissa. Etsimme majapaikan vasta paikan päällä, ja löysimme kelpo huoneen aamiaisineen kympillä per yö keskeltä keskeisimpiä katuja. Väite Essaouiran tuulisuudesta piti tosiaankin paikkansa; kaupungin säät eivät aina suosineet, mutta tunnelma sisätiloissa ja ravintoloissa oli sitäkin kiintoisampi.

Eikä aikaakaan kun pääsin syömään kauan odottamaani herkullista katkarapupastillaa, tuoreita vasta pyydystettyjä katkarapuja ja jopa merisiiliä. Kävin elämäni ensimmäisessä hammamissa (ou loord mikä tarina) ja aromaattisessa hieronnassa, tingin itselleni uunituoreen lujatekoisen nahkamatkalaukun (myyjä kysyi tinkaamistaitojeni perusteella, että olenko minä berberi - score!), herkuttelin edullisilla pussiin irtokarkkityyliin ladottavilla jälkiruokabaklavoilla ja pääsin kuulemaan paikallista kansanmusiikkia ravintolassa, jota piti paikallinen merirosvohuiviin pukeutunut mies. Kaikki asiakkaat istuivat saman (ravintolan ainoan) pöydän ääressä.

Mmm, sen paikan vasikkatagine oli reissun paras sapuska.

Merellinen ja mukavan kokoinen Essaouira hakkasi rentoudellaan ja helppoudellaan Marrakechin 100-0. Mutta ihmekö tuo, kun joka kadunkulmassa tyypit kuiskailivat "Hash? Yes? No? Why?" 

Vaikka hasista myytiinkin jokaisessa kadunkulmassa, niin Essaouirassa sai olla melkoisen rauhassa väkisinkaupustelulta. (Vinkkinä muuten hipeille, että vaikka sitä hasahammasta kolottaisi, niin ei kannata ostaa, vaikka eurolla saisi. Ilmeisesti tyypit silloin uhkailevat hallussapitoilmiannolla, jollet maksa näin ja näin paljon dirhameita. Mutta tiedä sitten, että onko tuo vain jokin urbaanilegenda.)

Muutamana päivänä paistoi ihan itse aurinkokin. Olisin käynyt jopa uimassa, jos kohdalle olisi sattunut aurinkoisempi ja lämpimämpi päivä. Niin, ja jos en olisi tullut vähän kipeäksi. 

Alkuperäiset reittisuunnitelmamme muuttuivat hieman kun terveys uhkasi pettää. Joten yhtäkkiä sitä oltiinkin matkalla jonnekin, minne meidän ei pitänyt mennä: Napakympistä tuttuun Agadiriin.
 

Agadir

Päätimme mennä helpoimman kautta ja ottaa yhden yön välilaskuna ihan hotellissa näin toipumismielessä. Voitte vaan kuvitella sen tunteen, kun on istunut pahoinvoivana, kylmettyneenä ja pienestä kuumeesta toipuvana epätasaisia ja korkeita maastoja jyristävässä bussissa muutaman tunnin, ja sitten saa ottaa lämpimän suihkun ja painaa päänsä ison hotellihuoneen pöyheään tyynyyn. Huoneemme maksoi yhteensä noin kolmekymppiä per yö, eikä koko hotellissa tuntunut asuvan lisäksemme kovinkaan monta muuta, vaikka isohko pytinki olikin. Off-season nääs. 

Hotellin ravintolasta löytyi tietysti menu myös suomeksi, ja tarjoilija muisteli kaihoisasti suomalaisturismin kulta-aikoja. Kauhava tours oli kuulemma tehnyt häneen erityisen vaikutuksen. Ookoo.

Vaikka "kuollut Kanariansaari" ja hotellielämä suomenkielisine menuineen nauratti, oli vuorokausi helpossa Agadirissa nappivalinta. Olokin parantui kummasti kun aurinko alkoi paistaa kunnolla. Saatoimme vihdoinkin suunnata kohti the mestaa, jonne olimme olleet koko ajan menossakin: vieläkin etelämpänä sijaitsevaa pikkuruista rantakylää Mirleftiä.
 

Mirleft

En edes tiedä miten osasimme jäädä pois oikealla pysäkillä. Kellään ei tuntunut olevan yhteistä kieltä kanssamme, tienviittoja ei juurikaan harrasteltu, eikä mikään viitannut siihen, että pysäkkimme kohdalla olisi ollut jotakin muutakin kuin huoltoasema, jonka ympärillä oli pari taloa. Glup. Emme olleet varanneet majoitusta etukäteen, eikä meillä ollut oikeastaan hajuakaan siitä mihin olimme tulleet. Bussipysäkin ja tulevan majoituksemme vieressä meitä tervehti aasi. Vietimme yön taivasalla.

Hah, kunhan pilailin. On totta, että hämmennyin Mirleftin pienuudesta, mutta tienvarren bussipysäkki osoittautui lopulta rauhalliseksi ja sympaattiseksi pieneksi kyläksi. Heti bussipysäkille saavuttuamme suurehko joukko nuoria miehiä otti meidät vastaan perusmarokkolaiseen tyyliin. Jalla jalla.

Peruskyyninen suomalaiseni epäili heti, että nyt se kusetus alkaa taas, mutta toisin kävi. Miehet osoittautuivat ystävällisiksi ja ei-painostaviksi tyypeiksi, ja he tarjosivat vuokralle sattumoisin heti pysäkin yhteydessä ollutta taloa hintaan 20€ yö. Kerrottakoon, että huoneistossa olisi ollut tilaa viidelle, mutta eipä tuo kahdellekaan mikään kiskurihinta ollut, kun tilat olivat hyvät ja asianmukaiset keittiöineen ja kattoterasseineen, ja nettikin pelitti.

Parinkymmenen metrin päästä maantien takaa paljastui myös pieni kauppa- ja torikatu, joka oli jäänyt aluksi tyystin näkökenttämme ulkopuolelle. Heti aamulla kipaisimme hankkimaan tuoretta leipää taloon, hedelmiä ja vihanneksia pöytään ja kahvia käytävään. Rento hengailu pienessä mutta niin suuressa Mirleftissä Atlantin rannalla saattoi alkaa.

Haave Atlantissa kastautumisestakin toteutui lopulta. Enkä uinut burkha-uikkarissa.

Mirleftissä ruoka ei maksanut juuri mitään. Pannullinen kalataginea taisi maksaa noin kaksi euroa ravintolassa, leipä muistaakseni 20 senttiä, ja koko matkapyykkimme pesetys noin kolmisen euroa (paikallisen neuvotteluavulla). Kun sitä oli jo yli viikon vetänyt taginea naamariin, alkoi kroppa huutaa vaihtelua. Ja kuinka sattuikaan, ihan lähikulmilta löytyi jo legendaarisen aseman muisteloissamme saavuttanut Dinon pizzeria: italialaisen maahanmuuttajamiehen pitämä ravintola, jonka pastat ja kahvit olivat kerrassaan l o i s t a v i a. Jos muistan oikein, niin taisimme syödä paikassa kaikkina muina päivinä, paitsi saapumispäivänämme. Vieläkin muistelen kaiholla elämäni herkullisinta voi-valkosipuli-parmesaani-pastaa. 

Päivät Mirleftissä kuluivat lähinnä maisemia ihastellen, kirjoja lueskellen, syöden ja rannalla loikoillen. Surffaaminenkin olisi ollut mahdollista, mutta emmehän me saaneet sellaista aikaiseksi, kun löhöäminen kiinnosti enemmän. Viimeinen kokonainen vuorokausi Mirleftissä vietettiin epätavallisen hienon luonnon merkeissä. Otimme jaetun taksin alle ja hurautimme parinkymmenen kilometrin päähän, paikkaan nimeltä Legzira. Ja eipä kyllä kaduttanut, että kävin elämäni aikana täällä:

Pienen rantakeskittymän takaa paljastui kivinen ja sorainen avaruusmaailma, jonne pääsi kulkemaan rannalta vain laskuveden aikaan. Vuoroveden noustessa pintaan, kulki reitti tietenkin hitusen vaarallisesti pientä korkealla sijaitsevaa sorapolkua pitkin. Ystävällinen paikallinen talutti meidät kädestä pitäen toiselle puolelle, kun emme meinanneet uskaltaa ottaa riskiä pikku flip-flopeissamme. Mutta kyllä kannatti.

Palattuamme maisemaseikkailulta, loihti rannan ikioma chef eteemme kokonaisen kalan sekä Marokon parasta antia, tietynlaista tulista punaista kastiketta. Jos jollakulla on tieto siitä mikä tuo kastike on, ilmiantakoon! Kiitos. Mielestäni se ei ollut vain harissaa, vaikka siinä saattoi olla sitäkin.

Ja jottei reissu olisi loppunut liian idyllisesti, huomasimme, ettei rantakylästä löytynyt enää illansuussa taksia eikä sen koommin ketään, joka näyttäisi olevan lähdössä jonnekin. Mielessäni kävi jo kuinka tarpoisimme pilkkopimeässä tähtitaivaan alla 25 kilometriä takaisin päin ja törmäisimme shakaaleihin tai vähintäänkin pelottaviin määkyviin paholaislampaisiin ja vihaisiin paimeniin. Vesivarastotkin alkoivat olla vähissä. Päätimme kuitenkin lähteä kävelemään takaisin kohti Mirleftiä.

Emme olleet kävelleet varmaan viittäsataa metriäkään, kun viereemme pysähtyi valkoinen pakettiauto, jonka ovi avautui. En muista mitä kieltä meille puhuttiin (liekö kyseessä elekieli, tuo maailman tehokkain kommunikaation muoto), mutta yhtäkkiä istuimme auton takatilassa. Emmekä olleet suinkaan yksin. Reilut kymmenen marokkolaista koululaista lauloivat, rummuttivat, hyppivät ja riehuivat innoissaan uudesta matkaseurastaan. Joku osasi muutaman sanan englantiakin. Auto ajoi kohti Mirleftiä, jonkun oksennuspussi heitettiin ulos ikkunasta ja me lauloimme ja rummutimme vuorotellen toisillemme. Tilanne oli sen verran hämmentävä, että kun tuli meidän lauluvuoromme, niin mieleen ei pälkähtänyt mikään muu kuin Räjäyttäjien A-kaljaa. Kiitos ja anteeksi.

Kylänraitilla yritimme tarjota meidät kyytiin poimineelle opettajalle euroja korvaukseksi maailman lystikkäimmästä pelastavasta automatkasta, mutta ei tullut kuuloonkaan. 

Eli voi kyllä vaan. Vinkkini Marokkoon matkaavalle onkin seuraava: skippaa kaupungit ja mene Mirleftiin. Et pety. Jallajallajalla!

Kommentit

Jaana K

Vau mikä opas! Mirleft vaikuttaa ihan taivaalliselta :) Kauan olitte muuten reissussa?

Räyhälä
Räyhälä

Joo, se oli kyllä upea paikka, jota ei oltu pilattu liialla turismilla. Muistaakseni oltiin vähän alle pari viikkoa. Siinä ehti jo nähdä paikkoja aika kivasti :)

Jaana K

Turismi olikin ehkä vähän Marrakechin ja no, varsinkin Agadirin ongelma. Mua ärsytti ihan samat asiat, eli huijausyritykset ja hektisyys. Mutta jos vielä joskus suuntaan tonne, niin pitää kyllä päästä Atlas-vuorien kyliin ja muihinkin pienempiin paikkoihin!

Räyhälä
Räyhälä

Joo, suosittelen! Tuolla oli muutenkin jotenkin hyvällä tavalla ihanan autiota. Rannalle sai hieman kävellä, mutta saipahan olla lähestulkoon omissa oloissaan ja tuijotella merta. 

Kommentoi