Runo on tapa elää – ja ainoa tapa kuolla

Räyhälä

Istun kirjakaupassa. On sellainen aurinkoinen kesäpäivä, yli 20 astetta, kevyt tuulenvire, kuten Helsingissä yleensä. Puoliltapäivin on melko hiljaista - aurinko voittaa kirjat.

Kun hiljenee kunnolla, haen kahvin ja istun liikkeen eteen. Aurinko paistaa portaille kirjakorien viereen. 

Heitän aurinkolasit nenälle ja katson ihmisiä.

Sillä niitä on kyllä ihan parasta katsella. 

Ajatella miksi tuo sama nainen palasi hetken kuluttua takaisin näyttäen siltä, että jotain kamalaa, ehkä vähän hävettävääkin oli tapahtunut. Miettiä millainen työpäivä oli pukumiehellä, joka ehdotti oluen juontia jollekulle puhelimessa. Ehkäpä hän olikin työtön? Keksiä millaiset vaivaannuttavat polttarit oli ohi kävelleellä seurueella.

Tunnustan olevani paatunut ihmistentarkkailija. Keksimme muinoin ystäväni kanssa nimenkin asialle, jota harrastimme etenkin välivuotta vietellessä. Vanha kunnon stalkkauskulma. Paikka, jossa voi istua rauhassa, antaa ihmisten kävellä ohi ja maailman pyöriä ympärillään, tekemättä itse juuri mitään. Yhteisessä stalkkauskulmassa ihmisiä saa kommentoida (kukaan ei tietenkään saa kuulla kommentteja, nämä ovat niitä salaisia aivoituksia nähkääs). Tärkeintä on, ettei tule itse juurikaan huomioiduksi etteivätkä ohikulkijat ymmärrä tulevansa skannatuiksi. Ja yksinhän ihmisille voi kehitellä mitä parhaimpia kohtaloita ja tarinoita ja kätkeä nämä sisälleen.

Oikeastaan stalkkauksella ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta. Se on mielentila. Se on hidasta ja rentouttavaa ajanvietettä, ajatuksia herättävää ja mielikuvitusta mukavasti kiusoittelevaa istuskelua. Nytkin katselen vain ihmisiä, suorastaan meditoin ja mietin miten siisti tämä harrastukseni oikein onkaan.

Kesken stalkkailun ja ajatuksissani aivan toisarvoisen alekori-järjestelyn silmiini osuu tämä. Mikä hiton Paulo ajattelia äiä Koelhhon juttu tämä taas on.

Hienot kannet siinä ainakin on. Väriä kerrakseen. Mutta huomaan että sehän ei ole edes kirja. Se on täysin tyhjä kalenteri. Vuodelle 2017, josta on kohta jo puolet mennyt. Täynnä näyttäviä värikkäitä sivuja ja tietysti myös lempiasioitani herra Coelhon mietelauseita.
 

Minähän tällaisena digipellenä luovuin paperisista kalentereista siinä vaiheessa kun aloin hallita useampaa kalenteria työkseni. Mutta kutkuttava kiinnostukseni heräsi, ja muutaman kolikonkolautuksen arvoinen hinta ratkaisi pelin: Paulo Coelhon sekoilut meikäläiselle, nyt, heti. 

Lueskeltuani runoja (ei Paulo Coelhon) koko iltapäivän mietin miten hienoa on ollut saada olla kirjakauapassa töissä. Saada hiljaisina hetkinä syventyä kaikkeen siihen tietoon, tekstiin, kuvaan, aikaan, tunteeseen ja tavoittamattomaan tilaan mikä kirjallisuuden sisällä ja ulkopuolella liikkuu. Runo on tapa elää, sanoitti Eeva-Liisa Manner - ja ainoa tapa kuolla. Näin on.

Mielisanojani.

Sitä pohtiessani tajusin, että tämä kirjakauppatyörupeama taisi muuten olla tässä, kun muut työt kutsuvat taas. Miten erilaisena ihmisenä aloitin tämän keikkatyön, ja miten erilaisena ihmisenä jätän tämän keikkatyön. Että niin sitä suljetaan taas yksi ovi (vai olisiko kansi osuvampi vertauskuva tässä kohdassa) ja avataan toinen. 

Mutta nyt minulla on mukanani yhdet uudet kannet, ja niissä vasta onkin paljon ajateltavaa. Olen nimittäin tästä kalenterista aivan liian fiiliksissä. Luvattoman. Se herättää paljon kysymyksiä.

Kehtaanko oikeasti kirjata menojani Paulo Coelho -kalenteriin?
Entä jos joku näkee ja luulee, että olen oikeasti Paulo Coelho -fani?
Entä jos joku ei ymmärrä ironista hipsteriyttäni, menetänkö kasvoni?
Kannanko silti ylpeänä Coelho-kalenterini, missä mun Coelho Pride?
Miksi nautin (ehkä jo vähän vanhentuneesta) Paulo Coelho -huumorista niin hävyttömän paljon?
Mitä se kertoo minusta?
Olenko paska post-moderni tekotaiteellinen ihminen?
Miksi minä edes mietin tällaista?
Miksi tässä on niin hienoa kuvitusta, joka ei oikeastaan ole tarkemmin katsottuna edes kovin hienoa, mutta joka huijaa väreillään luulemaan niin?
Miksi Paulo Coelhon nimi on kirjoitettu kannessa tuollaisella pidennetyllä E:n viivalla - onko se joku Coelhon trademark, tapa olla originelli?
Kuinka paljon saan vielä revittyä iloa ja ajatuksia irti pienestä vaivaisesta kalenterikirjasesta?
Voiko näitä viikkokohtaisia mietelauseita käyttää vertauskuvina omaan elämäänsä?
Voiko menneiden viikkojen tarkoitukset ja merkitykset lukea jo tähän mennessä kuluneelta kalenterivuodelta?
Ennustin jo ystäväni vauvan syntymän ja manasin hänet voodoo-tanssilla ulos maailmaan, mitä seuraavaksi, Paulo Coelho?

Mitä tämän viikon kohdalla lukee?

Kiitos Paulo, my man. Alkoi tehdä mieli täytettyjä Portobello-sieniä. 

Näiden suurten kysymysten ja mietteiden saattelemana lähetän viikonlopuksi välillemme niin paljon rakkautta, että saamme kesän loputtua pidettyä saatanallisen isot sadonkorjuujuhlat. Mums.

Iloa itse kunkin viikonloppuun!

 

Kommentit

Räyhälä
Räyhälä

Hahah, mietelause-sisustustarra -juntti, hieno termi :D

Ja hyvä vinkki muutenkin, pitää muistaa näyttää vihaiselta aina kun otan kalenterin esiin.

Kommentoi