Syvemmälle Armeniaan

Räyhälä

Tervetuloa taas Kaukasian matkasaagan pariin. Viimeksi hehkuttelin Armenian pääkaupunkia Jerevania, mutta nyt on aika käydä maaseudulla ja tutustua Suomi100-aikalaishistoriain hengessä synkempiinkin aiheisiin.

Georgian puolella opin sen, että näin kielitaidottomana varmin tapa saada koluttua pääkaupungin ulkopuolisia alueita oli omatoimisuudesta luopuminen. Annoin siis mahdollisuuden valmiiksi järjestetylle päiväreissulle, ensimmäistä kertaa matkailuhistoriassani. 

Hostellin kautta buukattu kiertueemme starttasi aamuyhdeksältä, ja aivan ensiksi suuntasimme armenialaisia aakkosia esittelevälle monumentille. Valitettavasti monumentilta ei jäänyt mieleen mikään muu niin vahvasti kuin aivan järkyttävän sitkeästi kengänpohjiin tarttuva maaperä, jonka päällä pystyi lopulta keinahtelemaan. Koko retkueemme hinkkasi kenkiään ties millä kivillä, kepeillä ja muilla luonnon tarjoamilla työkaluilla - tuloksetta. 

(Takanani tietysti kirjain A.)

Monumentilla aikamme ihmeteltyämme lähdimme ajamaan hyvin hiljaista ja kuoppaista vuoristotietä, kohti 4090 metrin korkuista Aragats-vuorta. Vastaantulijoita ei juuri näkynyt. Ikkunoista siinsi vain karua vuoristomaisemaa. 

Vaikka ihmisturismi on mielestäni jokseenkin irvokasta, oli kieltämättä aika hienoa päästä näkemään vilaukselta myös jesidielämää auton ikkunasta. Vaeltavalla kansalla alkoi olla käsillään jo viimeiset hetket alati kylmenevässä vuoristossa ennen talven asettautumista lähemmäs kaupunkia.

Pian saavuimme seuraavaan etappiimme, joka oli kuin toteutunut kuva maailmanloppu-unista, joita olen joskus nähnyt. Karuimpia paikkoja, joissa olen koskaan käynyt. Mittari oli pienesti pakkasen puolella, vuoren rinteellä ammotti järvi, jota ympäröivät jonkinlaiset vanhat tehtaat. Kaikkialla oli likaisen harmaata, pienellä lumikuorrutteella, marraskuista, sumuista, hiljaista. Ainoat ihmiset paikalla olivat ilmeisesti neuvostoaikaisen tehtaan kausityöläisiä. He olivat aidanneet rakennuksensa eivätkä halunneet juuri minkäänlaista kontaktia saapujiin. (Yritimme toki päästä maksusta käyttämään heidän vessaansa, mutta ei sopinut. Tuli sitten ehkä elämäni erikoisin puskakusipaikka. Tai siis kusipaikka, sillä kasvillisuutta tuolla kiviröykkiössä ei juurikaan ollut. Juuh, tiedän, erittäin posh.)

Paikan herättämää kuristavan masentavaa ikiaikaisen ahdistuksen tunnetta on miltei mahdoton kuvailla. 



Järven rannalta lähdimme ajamaan seuraavaan paikkaan, Buyrakanin linnan raunioille ja patikointireitille. Tuijottelin ikkunasta ulos ajatuksiini vaipuneena, mutta yhtäkkiä jokin havahdutti minut. Tuulilasin etupuolella ja pian automme vieressä lensi kotka. Kerrassaan upea eläin. Se näyttätyi hetken ajan ja lenteli tiehensä. Oli upeaa saada nähdä sellainen melko läheltä.

Pian saavuimme vehreämmille maille ja vanhalle linnoitukselle, joka oli raunioitunut mongolien valloituksen aikana. Osa siitä oli vielä pystyssä, ja linnan tähystyskohdille pääsi kiipeämään. Turvallisuudesta viis, sinne mentiin ja kiivettiin alla olevan kuvan lipun juurelle.

Raunioiden alta aukesi patikointireittimme, jota lähdimme pian tarpomaan oppaan ja muutaman muun kanssa. Ja oi luonto - on se vaan niin ihmeellinen. Ei aikaakaan, kun näimme taas kotkan liitelemässä yläpuolellamme. Ei aivan yhtä lähellä kuin aiemmin, mutta sain jotakuinkin zoomattua kännykkäkamerallani tuota upeaa luontokappaletta kohti.

Patikointireitti ei ollut kovin pitkä, mutta sitäkin mutaisempi ja kengänpohjiin tarttuvampi, kuten alkupuolen kirjainmonumentilla. Siltikin ilman raikkaus, hiljaisuus ja luonto rauhoitti jälleen, ja päätin, että tämä on kyllä oikein hyvä harrastus, jota tulen varmasti toteuttamaan jatkossakin, ympäri maailman.

Patikoinnin jälkeen kävimme syömässä erään läheisen kylän majatalossa. Ruoka oli ihan maittavaa, joskin kasvisvaihtoehtona pääruoka oli pelkkää riisiä. Alkupaloissa kuitenkin piisasi sieniä, paistettuja kasviksia ja useampia herkullisia juustoja, joilla sain ravittua itseni. Turistiseurueen kanssa ruokailu oli tietysti perustavanlaatuisen vaivaannuttavaa, mutta onneksi juttelin hieman erittäin ystävällisen hollantilaisen eläkeikää lähestyvän naisen kanssa. (Sen jälkeen päätin tietysti, että hollantilaiset ovat maailman parhaita ihmisiä, ja minustakin tulee eläkeikäisenä Kaukasiassa matkustava hollantilainen.) 

Kiertomatkamme viimeinen ohjelma veti sympatiapisteet maksimilukemiin. Vierailimme nimittäin 89-vuotiaan perinnesoitinrakentajaherran soitinverstaalla.

Miehen nimeä en saanut ylös, mutta pirteä ukko kertoi ylpeänä rakentaneensa soittimia koko ikänsä - soittimia oli palkittu ja myyty ympäri maailman, ja olivatpa ne saaneet lähteä bostonilaiseen museoonkin asti. Setä soitti hieman esimerkkejä vanhassa verstaassaan, joka oli osa hänen kotitaloaan, jossa aika oli pysähtynyt. Puutarhassa kasvoivat ruukkukaktukset ja viiniköynnökset, autotallissa jökötti jokin Ladaa muistuttava menopeli, ja seiniä koristivat valokuvat sedän elämän varrelta. Kertakaikkisen hurmaava kokemus! Inspiroiduin tästä niinkin paljon, että ostin Jerevanin markkinoilta itselleni dudukin. Kesti hieman saada ääntä instrumentista, mutta kyllä se sieltä lopulta syttyi. (Jos joku siis kaipaa dudukinsoittajaa bändiinsä, niin tiedätte keneen ottaa yhteyttä!)

Herran käsissä ilmeisesti Kamancheh. Ja itse en ole dudukistina ihan vielä tällä tasolla, mutta esimerkiksi tästä saatte osviittaa dudukin soinnista:

 

Päivä Jerevanin ulkopuolella oli kattava ja erilainen kuin aiemmat matkapäivät. Armenia teki erityisen vaikutuksen monipuolisella yhdistelmällä historiaa, luontoa, taiteita ja erittäin ystävällisiä ihmisiä. Mutta viimeisenä täytyy vielä mainita asia, josta ei vaan voi olla mainitsematta.
 

Armenian kansamurha - no eipä paljoa kiinnosta

Jerevanin keskustaringin ulkopuolella, parin kilometrin päässä keskustasta, sijaitsee erään kukkulan päällä rauhallinen puistoalue. Alue on Tsitsernakaberd - Armenian kansanmurhan muistomerkki ja museo. Paikalla palaa ikuinen tuli.

Saavuin paikalle sateisena aamuna puiston ollessa lähes autio. Olin lukenut joskus artikkelin armenialaisten kansanmurhasta jostakin kotimaisesta julkaisusta, mutta muuten en tiennyt tapahtumasta juuri mitään, enkä muista, että koulussa siitä olisi kerrottu ollenkaan. Otetaan siis selvää, ajattelin. 

Puistoa reunustivat mittavat kuusi-istutukset. Kuusia oli istutettu eri valtioiden, järjestöjen ja yksityishenkilöiden toimesta. Kiersin melko tiheäänkin istutettuja kuusia oman aikani, ja ajattelin, että Suomi on taas kiikuttanut paikalle säästömielessä jonkin niin vaatimattoman kuusen, että se on peittynyt muiden taakse. Jatkoin matkaani.

Ikuiselle tulelle saapuessani vaikutuin syvästi. Kaiuttimet soittivat kaunista musiikkia. Ulkona satoi, tuli paloi, ja sen ympärille oli laskettu iso määrä kukkia. Olin aivan yksin. Missään ei näkynyt ristin sielua, mutta tiesin, että todella en ole täällä yksin. Tämä muistomerkki on vahvasti kansan, joka on jollain tavalla aina läsnä.

Puistossa ja muistomerkillä vietetään vuosittain kansanmurhan muistopäivää, mikä on kuuleman mukaan iso tapahtuma koko maassa. Edeltävän päivän matkaoppaani kertoi, että vaikka tapahtuneesta on sata vuotta, se on edelleen ihmisten mielissä. Elämää on eletty, mutta unohtamatta. Anteeksipyyntöä ei ole koskaan tullut.

Tunnelma oli hyytävä mutta ikimuistoinen. 

Muistomerkiltä poistuttuani löysin tieni museoon. Lampsin tiskille, jossa vastaanottovirkailija tuli kysyneeksi mistä olen kotoisin. "Suomesta", töksäytin oikein ylpeänä siitä, että tulen maasta, jolle tällaisten asioiden tunnustaminen ja hyvät diplomaattisuhteet ovat tietysti itsestäänselvyys.

Noh. Kun olin käynyt läpi museon, perehtynyt vuosisadan alkupuolen tapahtumiin, nähnyt järkyttäviä valokuvia, lukenut aivan käsittämättömän brutaaleja tarinoita ja silminnäkijähavaintoja ja itkenyt sisäisesti silmät päästäni, pääsin lukemaan listan valtioista, jotka ovat tunnustaneet armenialaisten kansanmurhan. Ja arvatkaapa sainko hävetä?

Suomi ei ole tunnustanut Armenian kansanmurhaa!

No eipä tietenkään. Meidän tekopyhä vaikeneminen on kultaa -valtiomme. Pohjoismaistakin vain Ruotsi on tunnustanut tapahtuneen kansanmurhaksi.

Kyllä hävetti.

Ja miksi? Mitä ihmettä maksaisi osoittaa tukensa vastikään 25-vuotiaaksi ehtineelle itsenäiselle valtiolle, joka on kokenut kansanmurhan ja sen jälkeen vuosikymmenet neuvostovallan alla? Mitä maksaisi rakentaa ystävyyssuhteita ja myöntää, että meidänkin historiankirjoistamme on jätetty näin iso etninen puhdistus tunnustamatta ja käsittelemättä? Luulisi nyt sentään, että Suomen kaltainen maa tuntisi erityistä sympatiaa Venäjän ja Turkin väliin jäänyttä maata kohtaan.

Uskoisin, että osa kansallisista traumoista syntyy juuri siitä, että kokemuksia ei tunnusteta, niistä ei puhuta, ja niitä suorastaan vähätellään. Vai mitäpä tuumaatte tästä?

Vaiettujen asioiden avaaminen ja historian pölyttäminen olisi mielestäni olennaista myös Suomessa, joka on kovaa vauhtia saavuttamassa satavuotisen itsenäisyyden. Miksi historiankirjoistamme on jätetty tai jätetään mahdollisesti edelleen pois tiettyjä asioita? Miksi niin monen aineen opetus on yhä täysin länsisentristä, ja kenellä on valta päättää mistä näkökulmasta historiaa opetetaan?

Pian alkavan Suomi100-juhlavuoden kunniaksi voisimme pohtia syvemmin muitakin maamme rakentamiseen liittyviä ja liittyneitä kysymyksiä kuin MANNERHEIM, TALVISOTA JA KEKKONEN. Suomen itsenäistyminenkään ei ollut mikään mutkaton julistus, jossa kaikki voittivat, sitten tuli talvisota blaa blaa nyt meillä on tämä meidän sinivalkoinen lottovoittomme. Suomessa oli jumalauta sisällissota, jossa saman perheen sisällä saatettiin teurastaa toisin ajattelevat. Ei se ihan niin mennyt, että sitten tuli toinen maailmansota, jonka edessä kaikki suomalaiset yhdistyivät yhden yhteisen tavoitteen eteen ja unohtivat kaikki vanhat traumat ja kaunansa ja puff meistä tuli vapaita

Suomi100-juhlavuosi, odotan sinulta siis muutakin kuin iänikuista horinaa siitä kuinka vapaa Suomi rakennettiin yhdessä sisulla ja talkoohengellä. Minä odotan, että nostat esiin myös toisenlaiset tarinat, ja tuot esille sen, että itsenäisen Suomen historia ei ole vain yksi valkoinen näkökulma. Minä vaadin, että satavuotiaan Suomen juhlavuonna puhutaan myös kansojemme kipupisteistä, anteeksipyynnöistä ja anteeksiannoista. 

Ja ennen kaikkea vaadin, että satavuotisen itsenäisyytemme kunniaksi valtiomme ottaa huomioon myös meitä ympäröivän maailman. Nykypäättäjien jatkuvan pelleilyn pohjalta lienee turha toivoa kovinkaan paljoa kehitystä parempaan suuntaan, mutta tässäpä teille vinkkinä yksi helppo teko, jolla te, Suomen päättäjät, voitte osoittaa solidaarisuuttanne turvallisesti näin sadan vuoden päästä.

Tunnustakaa Armenian kansamurha. 

Esimerkiksi siitä on hyvä aloittaa.

 

**

Postaus on osa Kaukasian matkastani kertovaa sarjaa. Lue edeltävä Jerevanin saloihin johdatteleva matkapostaus tästä. Seuraava postaus esittelee Kaukasian alueen musiikkikulttuureja ja intohimoista suhdettani georgialaiseen lauluun. 

Tulossa vielä:

Musiikki
Yksin matkustaminen

 

PS. Tykkää Räyhälä-blogista myös Facebookissa!

Kommentit

Sara N. (Ei varmistettu)

Ihanaa kun kirjoitit tän! Just hyvä.

Mut älä yritä huijaa, mehän ollaan oltu vuonna 2007 Auschwitzissa hostellin järjestämällä päiväretkellä. Vai oletko jo unohtanut tupakkaa polttavan opasrouvan, joka hoki vaan "Follow me, please"? :D

Pus!

Räyhälä
Räyhälä

Hahah! Mutta se ei sentäs ollut tuollainen kiertoretki, mutta myönnetään. Follow me please <3 (SIIT ON KOHTA 10 VUOTTA?!?!?)

Kommentoi