Ladataan...
Räyhälä

Koko sosiaalinen media täyttyy tällä hetkellä kirsikankukkakuvista, mutta mikäpä siinä. Jos jokin pitää ihmistä tällä hetkellä järjissään, niin luonnon kaikkivoipaisuus.

Ilmassa on pientä työ- ja elämänhallintastressiä, mutta ei varmasti mitään sellaista, mitä kunnon yöunet, parin työprojektin loppuun taputtelu ja lopullinen päätöksenteko ei korjaisi. On opittava elämään niin, ettei aina ole menossa kohti jotakin. Sillä rehellisesti sanottuna ainoa suunta, jota kohti ihminen elämässään lopulta menee, on kuolema. Ennen sitä aion olla itselleni armollinen.

Ja huomenna otan käyttööni täysin uuden ajankäyttö- ja hallintajärjestelmän, kirjoitan konkreettisesti auki työni linjoja ja selvennän itselleni mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä ja miksi, ja miten haluan elämääni elää. Opettelen olemaan oman itseni lempeä valmentaja ja tsemppari, joka lopettaa jatkuvan itseruoskinnan ja opettelee luopumaan iänikuisesta perfektionismista.

Astrid Lindgreniä mukaillen, välillä toivoisin olevani vain pieni metsän eläin. Tai ehkäpä jopa kivi.

Ladataan...
Räyhälä

(Yritin olla oikeaoppinen bloggaja ja ladata naamakuvan heti alkuun, jotta en vaikuttaisi tylsältä. Sillä tekstihän on tylsää, ja kuvat ovat sitä millä nykyihminen itsensä määrittää.)

Sain Keittiössä, kaupungissa -blogin Jaanalta haasteen pohtia kysymystä miksi bloggaan. Haaste tuli minullekin hyvään aikaan, sillä parin viimeisen viikon aikana en ole jaksanut keskittyä juurikaan koko blogitouhuun. Tälle on helppo luetella syitä: olen istunut koneella niin paljon, että se on vaikuttanut fyysiseen kuntooni, en ole töiltäni ehtinyt, blogiskene on milloin ahdistanut, milloin ärsyttänyt ja milloin olen päättänyt vetäytyä ja kieltäytyä potemasta syyllisyyttä siitä, etten ole aina kärppänä vastailemassa, kommentoimassa, osallistumassa, jakamassa ja tunkemassa itseäni kaikkialle. Sillä etenkin kaikkien näin bloggaat oikein -tyylisten juttujen ja näin saat lisää seuraajia -vinkkejen työntyessä silmilleni kaikkialta olen todennut, että a) tämä ei ole minun leipäduunini eikä minun tarvitse tehdä tätä mitenkään ammattimaisesti ja b) en bloggaa siksi, että saisin paljon seuraajia. Ei se määrä, vaan se laatu. 

Sillä siitähän tässä touhussa on kyse. Laadusta, ja laadun tavoittelusta omassa elämässään kirjoittamisen kautta.

Eli tässä syyni sille, miksi bloggaan:

Kirjoittaminen on terapeuttista. Olen kirjoittanut päiväkirjaa lapsesta asti. Verkkoon siirryin vuonna 2004, ja siitä asti olen selventänyt ajatuksiani, terapoinut itseäni ja opetellut katsomaan sanomisiani myös muiden näkökulmasta. Blogi on se päiväkirja, joka vastaa. Blogi on kirjoittajalle myös hyvä väylä ylläpitää ammattitaitoaan. Oikeastaan voisin jopa väittää, että ajattelen kirjoittamalla - parhaat oivallukset, analyysit ja muut heurekat tapahtuvat yleensä silloin kun olen joutunut miettimään pitkään kuinka esittäisin asiani mahdollisimman loogisesti ja yleistajuisesti tai kuinka sanoisin asioita rivien välistä.

Blogini on areenani. Blogini on paikka, jossa vain minä sanelen ehdot ja määrään sisällön. (Okei, jos ei mietitä kaikkia noita mainoksia, jotka ovat kaupallisen media-alustan alla bloggaamisen huono, mutta välttämätön puoli.) Jos haluan avautua niin, että koko maailma kuulee, niin tämä on oikea paikka sille. Täällä saan toitottaa mielipiteitäni, jaella kunniaa ja kuraa tai naureskella nykymaailman menolle. Nämä ovat asioita, joita en yleensä tee isojen väkijoukkojen edessä mm. hienotunteisuussyistä. Blogissa ihmiset voivat valita haluavatko kuunnella jaaritteluani. Esimerkiksi raitiovaunussa tai bussissa tällainen ei ole mahdollista.

Bloggaaminen erottaa ihmisenjyvät akanoista. Kuulen jo paskamyrskyä enteilevän törähdyksen julistaessani näin, mutta näin se vaan on. Niinsanotussa arkitodellisuudessa ihmisillä on tapana nähdä toisistaan vain ulkoinen olemus, ja arvioida muita ennen kaikkea sen perusteella. Sen sijaan blogimaailmassa ihmisiä saa arvioida vihdoinkin sen oikean asian perusteella ennen kuin tutustuu sen paremmin - eli heidän järjenkäyttönsä ja sen osoittamisen kautta. Sillä olet mitä puhut, ja olet mitä kirjoitat. Puheet tosin hälvenevät, kirjoitukset jäävät. Jos kirjoitat täyttä paskaa, niin paskaa myös saat. Siinä ei auta paljoakaan se miten hienoja selfieitä, belfieitä ja hellfieitä olet itsestäsi ottanut - minulle hyvin asetellut sanat puhuvat enemmän kuin geneeriset lifestyle-kuvat. Siksi pisteet myös monelle Lilyssäkin bloggavalle, jotka ovat teksteillään osoittaneet, että blogimaailma on muutakin kuin kaupallisia kamppiksia, miljoonia päivän asu -kuvia ja kilpailua siitä, kenen vihersmoothie ja raakasuklaakakkupala on katettu hienoimmalle pöytäliinalle. Jotkut blogitekstit antavat kirjoittajastaan ihan peruskivan ja mukavan kuvan, joidenkin tekstit ovat luotaantyöntäviä, ja joitakin lukiessa tuntee välitöntä sielujen sympatiaa. On ihanaa, kun ihmiset kirjoittavat, ja minä voin lukea heitä kuin avointa kir noh, blogia. Toivottavasti joku saa minunkin jutuistani joskus irti jotakin, niin hyvässä kuin pahassa!

Antoisat keskustelut ja kokemuspohjan jakaminen. Tämä liittyy hieman edelliseen kohtaan, mutta ainakin oman blogini kautta olen kokenut kaikki keskustelut positiivisiksi. On tietysti blogeja, joiden kommenttiboksit lähtevät niin käsistä, ettei niitä halua enää edes lukea, mutta useimmilla tonteilla keskustelut ovat olleet avartavia. Eri mieltä saa olla, mutta käytöstavat ja argumentointitaidot on hyvä muistaa. Parhaimmillaan keskusteluista saa mitä mainiointa vertaistukea.

Koska haluan muistaa mitä tein 13.5.2007 klo 17:46. Mikä olisikaan parempi tapa käydä läpi elettyä elämäänsä ja perehtyä menneisyyden aivoituksiin kuin selata blogihistoriaansa? Mutta luojan kiitos, blogitekstit voi myös piilottaa - ainakin silloin kun ei ole niitä +100000 seuraajaa, joita kohti jokaisen itseään kunnioittavan nykybloggaajan tulisi ilmeisesti pyrkiä.

Ja koska nykyihmisen kuuluu myös nauttia haasteista 24/7, levitän haasteen eteenpäin. Sen saavat tällä kertaa Itse Minna Mänttäri, Pari sannaa, Koko ja Miss Nella Jives. Tässä vielä haaste koko komeudessaan:

Blogihaaste: Miksi bloggaat? Kerro viisi syytä, joiden takia pidät blogia. Pistä haaste eteenpäin bloggaajille, joiden viisikon haluaisit yytsiä. 

Ladataan...
Räyhälä

Kuva tuli vastaan Chotto Mattessa. Olin etsinyt jo pitkään jonkinlaista kivaa luonnontieteellistä taulua, joten kun näin tämän paratiisilinnuista ja sulista koostuvan paperin, en edes miettinyt. Vein sen kotiin ja kehystin.

Kuva toi niin elävästi mieleen ajan, jolloin oli kuusivuotias. Meille oli hankittu iso ja paksu Eläintieto-niminen opus, jossa olivat kaikki maailman eläimet (lukuunottamatta hyönteisiä ja sitä pienempiä elukoita). Olin kirjasta aivan tohkeissani, ja mikä parasta, isä luki usein kirjaa minulle iltasaduksi. Sain tökätä sormeni satunnaiseen kohtaan kirjan sivuilla. Tästä kohdasta avattiin aukeama, jonka toisella sivulla oli useamman eläinlajin kuva. Sain valita kuvasta minkä lajin tiedot luettaisiin. Niitä saatettiin lukea useampiakin yhdellä kerralla. Muistan yhä jännittäviä asioita kirjasta, kuten:

Kalliokirskuja. 
Hoikkalori.
Rathbunin luolasalamanteri.

Noihin aikoihin, luultavasti kirjasta inspiroituneena, halusin ruveta isona eläintutkijaksi. Tieteellisenä missionani olisi selvittää, kuinka Rathbunin luolasalamanterit lisääntyvät. Kirjassa kun sanottiin, että niiden lisääntymisestä "ei tiedetä mitään". Se kuulosti niin mystiseltä pienen lapsen korvaan.

Voi olla, että nimet ja tiedot sekoittuivat keskenään, mutta tuon kirjan jännittävyyttä en voi unohtaa. Pidin myös älyttömän paljon pienestä lintukirjasta, josta katselin aina etenkin lintujen kuvia. Käpylintu näytti pahansuovalta. Kurki oli hieno, kuten myös tilhet pihlajanmarjoissaan. Harjalintu nauratti. Metson tiesin, koska ukki metsästi niitä.

Ja voi sitä riemua, kun vuonna 1994 näin "harvinaisen tiklin pikkuhuopa lahdessa". 

Myös lapsena koettu lintuaiheinen luontotragedia jätti syvät jälkensä pieneen runoilijanalkuun. Pihapiirissämme lennellyt hiirihaukka tappoi fasaanin, raahasi sen autokatoksen katolle ja tiputti ruhon alas. Ruho makasi pihallamme muutaman päivän sydämineen ja suolineen, ja näin minä päätin tehdä tästä surullisesta tapauksesta taidetta:

Kaikki tämä muistui ihanalla tavalla mieleeni kun löysin taulun. Tämän myötä löysin myös päiväkirjani vuodelta 1998 sekä lukuisat muut tekeleeni. Nyt täytyy keskittyä kierimään lattialla ja ulvomaan naurusta - ties vaikka palaisin näihin joskus blogissakin. Iloista iltaa kaikille!