Ladataan...
Räyhälä

Ja niin siinä sitten vaan pääsi käymään, että perustin (taas) uuden blogin. Ymmärrän, jos teitä naurattaa, ei ole meinaan eka kerta. Vasta perustamisen jälkeen tajusin, ettei ehkä ole kaikkien hakusanojen, hakukoneiden ja sääntöjen kannalta paras käyttää blogin nimessä tuota nelikirjaimista englanninkielistä voimasanaa, mutta minkäs teet, kun meni jo. Puhutaan sensuurista sitten kun sen aika on. Tai sitten kun ylläpito poistaa koko roskan.

Räyhälä-blogi jatkaa elämäänsä tavalliseen tapaan, mutta saa nyt rinnalleen kovia musiikkimuijia esittelevän blogin, joka toivottaa oikein tervetulleeksi kaikki uudet musiikinjanoiset lukijat ja kuulijat. Hyppää kelkkaan jos kiinnostaa!

--

Edit. Osoite- ja nimiongelma ratkaistu - blogin nimi on päivitetty muotoon STFU Sisters. Banneri pysyköön kuitenkin paikallaan. Piis & lööv!

Ladataan...
Räyhälä

Vuosi 1998 oli sitä aikaa, jolloin istuin ison osan kesälomastani olohuoneessa tuijottamassa sellaista musiikkimediaa kuin MTV. Kanava oli hyvin vahvasti sellonsoiton ja taidemusiikin ympäröimän lapsuuteni aikana ainoa reaaliaikainen ikkunani populaarimusiikin maailmaan. Spice girls alkoi olla jo passé, mutta ruutu oli täynnä toinen toistaan kummallisempia pikkutoppi-reisitaskuhousut-reivikuteet-mikroshortsit-kiksukarva-tyyppejä, jotka hytkyivät, hyllyivät, pyllyivät ja hyppelivät. Meininki oli aikalailla tätä:

Olin lähes kaikista ajan klassikkovideoista ja biiseistä melko innoissani (ja olen tietysti edelleen kaikissa bileissä, hähää), mutta yksi nimi oli kuitenkin ylitse muiden.

Nimittäin Garbage. Herranjumala, miten raikkaalta tämä video ja biisi tuntui kaiken muun silloisen MTV-meiningin keskellä.

Tässä oli vaan jotakin käsittämätöntä. Uhkaavaa, pelottavaa, sairasta, kiellettyä. Jotain sellaista, mitä mikään muu audiovisuaalinen pläjäys ei pystynyt tarjoamaan minulle. Ja kaiken kukkuraksi biisikin oli helvetin hyvä. Shirley Mansonin matala ja voimakas ääni hakkasi Spaissarit, Naikkarit, Vengaboysit ja Horny 98:t mennen tullen. Muistan yhä miten katsoin iloisesti kilon paskaa nähdäkseni vain tämän videon ja kuullakseni tämän kappaleen.

(Mainittakoon, että vuonna 1998 käytössäni ei ollut sellaisia summia rahaa, että olisin voinut ostaa cd:n, ehei. Eihän mulla ollut edes cd-soitinta, eikä kukaan kaverini tuntunut ymmärtävän Garbagen päälle, joten jäi c-kasettinauhoittelukin tekemättä.) 

Ja sitten, tulin eräänä yönä jostakin bileistä vuonna 2015. Busseja ei enää mennyt, joten päätin kävellä kotiin. Yhtäkkiä muistin jostain tämänkin biisin, jota popitin kovasti vuosia takaperin. Ja voi hitto miten se jytäsi ainakin kolmelta yöllä autiossa ja hämärässä kaupungissa. Silloin se nousi taas pinnalle, lapsuuden fiilis.

Vahva tunne siitä, että elämä on aika jees ja kaikki on mahdollista, kunhan mukana on musiikkia, tumma ja matala naisääni sekä kohtalokas meininki. Se fiilis, että mun ei tarvitse olla Vengaboysin muija, herkkä runotyttö Emilia, tai mikään Horny 98, vaan saan olla juuri tällainen kuin olen, ja että jokaiselle huoneessaan negaavalle 10-vuotiaaalle pikkuernullekin on tässä maailmassa vielä paikkansa, vaikkei aina siltä tuntuisikaan. Kunpa heistä jokaisella olisi nykyisessä musiikkimediassa oma Shirleynsä. 

Ladataan...
Räyhälä

Freelancerin työssä on eräs hyvin petollinen puoli. Nimittäin se, että tekijän täytyy osata määritellä itse rajansa kaiken suhteen. Kun pyörittää omaa liiketoimintaa ja töitä piisaa, ei tehtävälista näytä koskaan valmiilta. Vaikka sitä saisikin ruksittua yhden päivän aikana neljäkymmentä tehtyä asiaa valmiiksi, voi olla varma, että jostain ilmestyy samalla listan loppupäähän taas uudet viisi asiaa. Työstä ei voi noin vain pitää täyspainoista lomaa - ja jos voi, siihen täytyy valmistautua kaikilla mahdollisilla tavoilla.

On tarkistettava, ettei loman päälle satu tärkeitä deadlineja. On varmistettava, että omat vastuualueet ja tehtävät ovat purkissa ennen lomaa. On viestittävä omista loma-aikeistaan kaikille, joiden kanssa neuvottelee ja työskentelee. On valmistauduttava siihen, että puhelin voi pirahtaa kesken rannalla löhöilyä tai kosteaa festari-iltaa, ja silti siihen on pakko vastata. Ainakin mikäli ei halua palata lomalta mahdollisesti keskelle täyttä kaaosta tai menettää mielenkiintoista työkeikkaa.

Mikäli tahtoo hoitaa työnsä kohteliaasti, reilusti ja hyvin, on mahdollisuus henkisesti täyspainoiseen lomailuun siis hyvin pieni. Tämä on hinta, jonka itsensä työllistänyt maksaa siitä, että kukaan ei sanele päivän aikatauluja. Kukaan ei estä raahaamasta omaa toimistoaan puistoon, terassille tai Tallinnaan, eikä kukaan voi pahoittaa mieltänsä siitä, jos haluaa nukkua puolille päivin asti tai tehdä kokonaisen työpäivän yöpaidassa. Tai olla tekemättä ylipäätään töitä sellaisena päivänä, kun siitä ei vaan tule mitään, tai kun tarjolla on tärkeämpääkin tekemistä (kuten kohta puolivuotiaan siskontyttären leikittäminen, keikoilla tai kivoissa tapahtumissa ravaaminen, uintireissu Stadikalle, oman yhtäkkisen inspiraation tallentaminen, ystävien kanssa kahvittelu tai kirppiksillä kierteleminen).

Silloin kun vapaa-aika ja työ nivoutuvat yhteen, limittyvät ja menevät poukkoillen ristiin rastiin, sitä tuntee välillä olevansa naimisissa työnsä kanssa - silloinkin, kun sitä ei aktiivisesti tee. Siksi jossain vaiheessa vuorokautta peli on vain pakko viheltää poikki. On hyväksyttävä, että kaikki asiat eivät tulleet tänään tehdyksi, ja ne löytyvät vielä edestäpäin. Toisinaan se ahdistaa, mutta sitä vartenhan meillä on aamut.

Jokainen aamu on uusi mahdollisuus. Mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä, mahdollisuus nousta entistäkin tehokkaampaan uuteen päivään ja hoitaa taas uudet kymmenen asiaa alta pois. Mahdollisuus päästä heräämään seuraavana päivänä siihen, että juuri tänään ei tarvitse hoitaa mitään.

(Toim. huom. Tämä kuva on lavastettu. Asian voi päätellä siitä, että kuvassa esiintyvän henkilön hiukset eivät ole suihkutettu kuivashampoon kautta sille surullisenkuuluisalle hätäponnarille, kuvattavan naama sisältää meikiksi kutsuttavia kemikaaleja, kuvattava hymyilee, eikä hän ole pukeutunut huppariin tai yöpaitaan. Kuvattavan vieressä ei ole kahvitahraista William & Kate -kahvikuppia, eikä pöydällä loju kahta puhelinta, muistikirjaa ja läjää erilaisia johtoja.)

Vaikka töitä piisaa ja näyttääkin siltä, että läppäri ja työpuhelimet pakataan laukkuun lomallekin, olen tyytyväinen tähän hetkeen. Tällä hetkellä voin huokaista helpotuksesta, sillä pyöritänhän samanaikaisesti käsissäni vain yhtä festarituotantoa, yhtä konserttia, yhtä assistentinpestiä ja kirjoittelen satunnaisesti työstäni yhteen blogiin. Ainiin, ja hoidan yhtä yhden hengen yritystä, joka pohtii jatkuvasti sitä mihin suuntaan se on tällä hetkellä menossa. 

Tämähän on ihan selkeää.

**

Postaus toteutettu yhteistyössä henkilöstöpalveluyritys VMP Groupin kanssa, osana VMP:n Monityöurablogeja.

Ladataan...
Räyhälä

Arvon lukijat - täällä minä taas olen. Se eukko, jonka nimeä tuskin enää muistatte tai jonka epäilette ehkäpä kuolleen. Mutta ei. Olen elossa, hengitän, tykitän, nukun, juhlin ja teen töitä (syöminen on meinannut välillä unohtua, mutta onneksi yhteistyökykyinen vatsani alkaa pitää siitä aina ääntä viimeistään kello yhdeksän maissa iltaisin).

Ja voi kuulkaahan. On ollut sellaisia aikoja nämä viimeisimmät viikot, että kaikki on tuntunut leviävän käsiin. Uusi tehokas elämänhallintani osoittautui lopulta suureksi vitsiksi, ja pian oli pakko myöntää, että enhän mä nyt hallitse itseäni ollenkaan. Käytän aivan liian ison ajan murehtimalla kaikkea sitä mitä pitäisi vielä tehdä, aikatauluttamalla tekemisiäni (jotta ne tulisivat varmasti tehdyksi), murehtimalla jo tehtyjä juttuja (että teinköhän oikein ja mitä kaikkea tulen vielä unohtamaan, ja miten tämä tulee ilmenemään), ja lopulta olen sitten saatellut itseni sellaiseen pisteeseen, että työn kuormittavuuden fiilis on lisääntynyt noin sata prosenttia, ja joudun käyttämään kaiken energiani pinnistelläkseni muistiani hoitamaan kaiken sovitun, vastaamaan kaikkiin viesteihin ja yhteydenottoihin. Kun ei ole mitään rutiinia, eikä mitään pakkoa. Kun sekavuus ja itse alusta alkaen tekeminen on se rutiini.

Olen tajunnut näiden neljän kuukauden aikana, että mitä useampaan soppaan sitä lusikkansa työntää, sitä useamman kulhon joutuu tiskaamaan, silloinkin kun takki on aivan tyhjä eikä päässä liiku enää mitään. Jos lupaudun mukaan joka juttuun ja olen aina käytettävissä - oli juttu mikä tahansa, miten kiva tahansa ja miten vapaasti toteutettavissa tahansa, niin menetän järkeni. Liika on vaan liikaa, vaikka jotenkin sitä kuvitteli alussa jaksavansa hoitaa reippaasti useamman jutun päällekäin. Vihdoinkin olen opetellut, mitä ei tarkoittaa, mitkä ovat voimavarani ja mikä on hintani. (Tästä lisää jossain vaiheessa.)

Heti ensimmäisenä työstressi on heijastunut someen ja tänne blogimaailmaan, sillä en ole saanut käännettyä aivojani sellaiseen asentoon, että olisin voinut keskittyä kirjoittamiseen, saati sitten muiden tekstien lukemiseen. Ajatuskin siitä, että syventyisin työpäivän jälkeen vielä johonkin, ja että tekisin sen vieläpä tietokoneella, tuntui mahdottomalta. Ja oikeastaan tuntuu edelleenkin, vaikka tiedänkin pitäväni tästä touhusta.

Sen jälkeen kun menetin kykyni nukkua täyspainoisia ja pitkiä yöunia heräämättä vatvomiskohtauksiin, tajusin ainoan tätä päätä todella kasassa pitävän asian olevan juokseminen. Juokseminen on omaa aikaani, jota kukaan ei voi minulta varastaa - vähiten minä itse. Se on aikaa, jolloin en kurki jatkuvasti sähköpostiani kolmesta eri osoitteesta, puhelintani, miljoonaa auki olevaa tiedostoani, to do -listaani, kalentereitani, whatsappiani, keskusteluja joihin en ehtinyt vastata tai Kallio kierrättää -ryhmää (kiroaisin sen alimpaan helvettiin, ellei se olisi oikeastaan melko toimiva). Lenkkeillessä laitan vaan tossua toisen eteen, katson maisemaa, kuuntelen musiikkia ja menen jonnekin, mistä päädyn aina lopulta kotiin pää nollattuna. 

Hetkessä eläminen, itsensä ja muiden organisoiminen useammalla tasolla, epävarmat tulevaisuudennäkymät, epävarmat tavoitteet, paska politiikka, hämmennys ja itselleen suorittaminen henkensä pitimiksi - siinäpä ainekset kävelevään (tai pikemminkin juoksevaan) ihmiskatastrofiin, joka ei löytänyt enää muuta pakokeinoa kuin buukata lennot Italiaan heinäkuussa ja ottaa tavoitteekseen juosta kolme lenkkiä viikossa ennen matkaa, kaiken tämän sekavuuden keskellä. Joten siellä jossain se siintää: loma. Arrivederci!

--

Postaus toteutettu yhteistyössä henkilöstöpalveluyritys VMP Groupin kanssa, osana VMP:n Monityöurablogeja.