Aivot tauolla

Täällä aloitellaan vauvan seitsemättä elinviikkoa. Tyllerö on muuttunut virkeämmäksi, seesteisemmäksi ja entistäkin tarkkaavaisemmaksi sekä alkanut palkita meitä satunnaisesti suloisilla hymyillä. Vaavi nukkuu tällä hetkellä putkeen vain kaksi, ihan maksimissaan kolme tuntia kerrallaan, mutta koska hän aloittaa yöunet iltakasilta ja lopettaa aamuseitsemältä eikä jää syöttöjen jälkeen juurikaan kukkumaan, olen tilanteeseen erittäin tyytyväinen. Päivät ja illat ovat joskus chillimpiä, joskus itkuisempia, ja viikonloput ovat tietenkin parhaita, koska silloin voi tehdä asioita koko perheen kesken (ja Anderskin näkee välillä jotain muutakin kuin usein kiukkuisen iltapäivätyttären). Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että aika kuluu tällä hetkellä ennemmin liian nopeasti kuin liian hitaasti.

Itse en ole enää läheskään niin väsynyt ja hormonihuuruinen kuin ensimmäisten viikkojen aikana. Tilalle on asettunut sellainen siedettävä ja tasainen väsypöhnä. Niin kauan kun en tarkastele itseäni yhtään tarkemmin, tunnen olevani aikalailla oma itseni – siis suunnilleen niin kauan, kun en tapaa ketään, keskustele kenenkään kanssa tai yritä kirjoittaa, heh. Naurattaa ajatuskin siitä, että tässä äitiysloman aikana olisi tarkoitus saada gradu vihdoinkin viimeisteltyä. Aaiiivan varmasti.

Joka kerta vieraiden lähdön jälkeen tajuan, etten tarjonnut mitään, kysynyt mitään heidän elämistään, lukenut tuotua korttia, laittanut lahjakukkia veteen. Joo joo, nyt saa olla vähän kohmeinen ja kaikki vierailijat saa kuulemma laittaa tiskaamaan tai jotain, mutta koska tämä on vähän tällainen elämänvaihe, jolloin kaikki tuntuu muutenkin menevän uusiksi, sitä haluaisi säilyttää edes jotain vanhasta itsestään – ne käytöstavat nyt vähintään. Kun vapaus ja itsenäisyys katoavat savuna ilmaan, sitä toivoisi erityisen paljon, että osaisi ainakin yhä olla kiva tyyppi niille harvoille, jotka jaksavat raahustaa morjestamaan tällaista ihmistä, joka ei pysty enää edes kokonaiseen keskusteluun. Ja sitten tulee puhuttua tunteroinen niskakakoista tissit tiskissä ja edes vesilasia tarjoamatta ja mietittyä jälkikäteen, että mitähän hittoa mulle tapahtuu.

Kävin viime viikolla ensimmäisillä ”mammatreffeilläni”. Laitoin erääseen vanhemmuusryhmään seuranhakuviestin (en ole ihan varma miksi, mutta se on oikeastaan aivan oma tarinansa) ja kävin sitten sen seurauksena työntelemässä vaunuja naapurin kanssa. Se oli tavallaan tosi kivaa, tavallaan ihan suhteettoman raskasta, sillä vaunutreffien jälkeen jäin oikeasti useamman päivän ajaksi miettimään, mitä kaikkia juttuja aloitin mutten muista lopettaneeni ja mitä kaikkea tyhmää tai vähintään omituista sitä muutenkin tuli sanottua. (Kehuin esimerkiksi meidän neuvolahoitajaa ja sanoin, että ”se on semmoinen sopivan kyyninen”, vaikka tarkoitin todellakin jotain vähän muuta, ehkä lakonista tai huumoriltaan kuivaa tai jotain siihen suuntaan. Kuka nyt haluaisin kyynisen neuvolahoitajan?) 

Tämä ei todellakaan ole mikään otollisin aika tavata uusia ihmisiä, ja siksi kaikki vanhat ystävät ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Vaikka olen aivan yhtä kaheli silloinkin, kun juttelen heidän kanssaan, ainakaan ei tarvitse tehdä älytöntä pohjatyötä ennen kuin esittää vaikkapa mielipiteensä tuteista tai imetyksestä, jostain arkaluonteisemmasta nyt puhumattakaan. Jos olen yhden näkemisen tai vaikka puolen vuoden ajan vähän tukka pystyssä ja tylsä tai sekava vauvajuttuineni tai sanon välillä kärkkäästikin, kukaan heistä ei onneksi muodosta mielikuvaansa minusta vain sen perusteella.

Aivojeni hitaus, tilttausherkkyys ja se, että niihin ei tunnu tarttuvan yhtään mitään, mikä ei liity välittömästi lapsen hengissä pitämiseen, näkyy toki muuallakin kuin ihmissuhteissa. En voi käsittää ja annan itselleni ihan älyttömästi pisteitä siitä, että olemme katsoneet vauvan elämän aikana Successionin ensimmäisen kauden. Tajusin siitä sen, mitä tajusin, ja loppuajan ihailin intensiivisiltä vaikuttaneita kohtauksia, joilla varmaan oli juonenkin kannalta paljon merkitystä, sekä Shivin tukkaa.

Asiaa ei auta se, että kaikenlainen pitkäjänteisyys ja kaksikätisyys on tällä hetkellä melkolailla pannassa. Olen yrittänyt näpytellä blogipostauksia ja niiden aihioita silloin tällöin kännykällä, mutta se on ihan tuhoon tuomittua hommaa: se on sairaan hidasta, ja teen tai autocorrect tekee koko ajan kirjoitusvirheitä. Yleensä luovutan viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaan tuottavani tekstin sijaan emojeita. Tämän sain kirjoitettua, koska hoksasin hiljan, että lapseni nukkuu joka aamu sylissäni noin tunnin, jos vain itse maltan pysyä paikallani. Kun tajuaa varata tietokoneen lähelle ennen kuin simahtaminen tapahtuu, tadaa – päivään järjestyy tunti (melko epäergonomista) tietokoneaikaa. Jonka voi siis käyttää siihen, että tuijottaa näyttöä ja ihmettelee, ettei ajatus kulje kuten ennen.

Tb siihen, kun luin muutakin kuin Instagramin feediä.

Mutta ei huonoa jos ei jotain hyvääkin: mun vauvajuttujen – siis juttujen, joita kerron vauvalle – taso on aivan järkyttävän kova. Vauva nimittäin fiilistelee ihan kympillä niin mun sylittelyläppiä kuin Lentävä makkara -lauluakin, jota lauletaan aina matkalla vessaan. (En jotenkin hennonnut nöyryyttää tulevaa esiteiniäni kirjoittamalla vauvakirjaan, että yksi hänen lempinimistään vauvana oli Lentävä makkara. Sen sijaan aion vain kutsua häntä ikuisesti sillä nimellä (ja kirjoitin asiasta nettiin).) Mun joululaulukimara, suunmaiskutusshow sekä harsotelttaesitys ovat nekin varsinaisia hittinumeroita.

Vauvan 1-kuukautislääkärintarkastuksessa myös hoitaja ja lääkäri hymähtelivät mun vaipanvaihtojutuille, ja hitto että siitä tuli hyvä fiilis – pystyn mä sentään jotain yleisöä viihdyttämään! Voi olla, että se oli jotain Käypä hoito -suosituksien mukaista kaikille tuoreille ja väsyneille äideille osoitettua hyväntahtoisuutta ja kannustusta, mutta ihan sama ja sairaan hyvä, jos oli niin. Kyllä tässä kannustusta ja kehuja kaipaakin.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, mulla ei myöskään ole toistaiseksi ollut vauvan kanssa kovinkaan tylsää. Sen on pakko johtua siitä, että en käy aivan täysillä. Ehkä tämä aivojen hyytelöys onkin joku evoluution muovaama juttu, josta hyötyvät lopulta niin äiti kuin tytärkin. Tai no tytär ainakin, ja äiti sen kautta.

 

/Instagram

perhe vanhemmuus oma-elama mieli
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *