Hän on täällä

Hän on täällä: Sipuli syntyi 1. lokakuuta, kauniina syksyisenä torstai-iltapäivänä. Sillä on isin nenä ja hento takatukka. Ryppyiset korvat, tuhat ilmettä ja mieletön maidon himo.

Ennen syntymää yritin oikein miettimällä miettiä, onko mulla joitain alitajuisia oletuksia siitä, millainen vauvamme on tai miltä hän näyttää, mutta mieleeni ei tullut oikein mitään. Siitä huolimatta nyt ja tässä hän on jollain ihmeellisellä tavalla juuri sellainen kuin olin odottanutkin.

Objektiivisempien ihmisten mittareilla häntä voisi kuvata maailman söpöimmäksi ikinä.

Tuntuu toistaiseksi täysin mahdottomalta kirjoittaa mistään menneen viikon aikana tapahtuneesta yhtään mitään kokonaista. Kun muutaman päivän aikana tapahtuu enemmän kuin vuodessa, mistä edes aloittaa? Entä miten kuvata sitä, kun yhtäkkiä aivan kaikki on toisin? Vaikkei tietenkään olekaan. Mikä on täysin käsittämätöntä.

Jokainen päivä on ollut oma vuoristoratansa. (En edes yritä keksiä tuoreempaa tapaa sanoa tuota, ei tulisi ikinä onnistumaan tässä uupumuksen tilassa.) Yhtenä päivänä aivan kaikki oli 10+++. Yhtenä päivänä pelkäsin menettäneeni juuri kaiken. Yhtenä päivänä halusin vain oman pienen perheeni kanssa hittoon täältä. Yhtenä päivänä iski loputon liikutus: kuinka pahalta voikaan tuntua esimerkiksi taksikuittien roskiin heittäminen. Eikö ne voisi säilöä vaikka vauvakirjan väliin?

En ikinä koskaan mitenkään, vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, olisi voinut valmistautua tähän.

Enkä tietenkään ole nukkunut yhtään; en ole varmaan koskaan elänyt läpi näin vähäunista viikkoa. Tarvitsisin unta, mutta en oikein malta nukkua silloinkaan, kun Sibbe sen sallisi. Nukkuminen ei yksinkertaisesti tunnu tärkeältä. Nämä ensimmäiset päivät menevät liian nopeasti muutenkin.

Haluaisin muistaa kaiken, ja koska väsymyspäissäni koko ajan hysteerisesti pelkään unohtavani, olen yrittänyt kirjoittaa edes joitain ajatuksia ylös. Muistiinpanoissani lukee muun muassa:

  • Miks kaikki haarukat on pesukoneessa mutta ei mitään muuta?
  • A:n reaktiota syntymässä en unoha ikinä
  • Synnytyksen vertaaminen armeijaan on edelleen pöljää, mutta tästä tulee kyllä niin mun inttijuttu, kerron sitä aina kun vaan voin
  • Isi säikähtää joka kerta kun pieraset
  • Kun herätin A:n perhepesässä valvomaan että uskallan itse nukahtaa
  • Ekan vaunulenkin jälkeen ovessa odotti kukkalähetys kuin palkintona. Tämä on jo liikaa

Toissa päivänä olin jo niin väsynyt, että yhdessä huoneessa ollessani ja ajatusten heitellessä eräästä laidasta kuudenteen aloin kirjoittaa ylös myös asioita, jotka pitää muistaa sanoa Andersille, kunhan ollaan kohta taas samassa huoneessa. Esimerkiksi:

  • Pulloharja
  • Suurin pudottaja
  • Oliko hassua ostaa vaippoja?

(They aren’t all winners. Tai edes osa niistä.)

Summa summarum, täällä on kaikki hyvin. Hyvin ja uutta. Niin uutta ja hämmentävää ja erilaista ja hormonihuuruista ja kipeää ja herkkää, etten ikinä koskaan mitenkään, vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, olisi voinut valmistautua tähän. Mutta kuten ei perhepesän kätilölläkään, mullakaan ei ole meistä mitään huolta.

Kaikki on hyvin, kaikki on just niin kuin pitääkin.

Ja pikkuinen tyttäremme on TÄYDELLINEN. Sitä ei voi kuin rakastaa päivä päivältä enemmän ja enemmän. Pitää sylissä ja ihmetellä. Ja kun se itkee, hokea, että koita kestää kulta, mekin vasta harjoitellaan.

 

Palaan, kun ehdin taas. Ja ehkä nukun hiukkasen enemmän ja paremmin.

/Instagram/

perhe vanhemmuus raskaus-ja-synnytys rakkaus
Kommentit (7)
  1. Onnea, onnea, onnea! Ihania ja kamalia päiviä. Hauskaa, että olet jaksanut tehdä noin paljon muistiinpanoja. Itse olen jo autuaasti unohtanut niiiiiiin paljon… 🙂

    1. Kiitos! Niin varmaan minäkin, kaikesta yrittämisestä huolimatta…
      ”Ihania ja kamalia päiviä” summaa tämän ajan kieltämättä aika hyvin.

  2. Ihanaa, valtavat onnittelut koko perheelle!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *