Kaikki se, mitä en ehtinyt kirjoittaa


Täytyy ehkä esittää jonkin sortin jälkikäteispahoittelu, vaikka ajatuksista vain: joskus ammoisina aikoina tuli aina silloin tällöin ihmeteltyä, miksi joku lapsellinen ihminen ei esimerkiksi ”koskaan” vastaa puhelimeen. Senkus laittaa napit korville ja puhuu tai soittaa takaisin, kun lapsi nukkuu. Nehän kuulemma muutenkin nukkuu aina.

Heh.

En ehkä ymmärtänyt silloin, mutta nyt viimeistään ymmärrän.

(Ärsyttää olla tällainen, jonka pitää ilmeisesti aina kokea kaikki itse ennen kuin voi todella ymmärtää mitään. Pitäisi varmaan lukea enemmän kaunokirjallisuutta.)

Vauvani, suloinen pieni I – jota kutsuttakoon täällä Inkuksi – on nyt reippaat kolme ja puoli kuukautta vanha, ja päiviimme on muodostunut aika kiva rytmi, jonka ansiosta minullakin on välillä hieman vapautta. Otti hetkisen tajuta, miten nämä omat minuutit kannattaa käyttää, mutta luulen, että olen vihdoinkin saanut hommasta kiinni: viime viikon ehkä onnellisin päivä oli se, jona olin ihan pirun väsynyt ja siksi vain istuin alas ja katsoin The Crownia aina kun vauva nukahti – en siis siivonnut tai keitellyt tuttipulloja tai käynyt suihkussa tai täyttänyt vauvakirjaa tai metsästänyt lastenvaatteita netistä. Istuin vain, söin ehkä leipää ja uppouduin tv-ohjelmaan. Ja kun vauva heräsi, jaksoin taas touhuta sen kanssa hyvillä mielin, koska olin saanut vähän nollattua.

(Crownin katsomisella on ollut semmoinen outo seuraus, että näen ilmeisesti jotain siihen liittyviä unia ja olen yöherätysten aikaan aina aivan kuninkaallismaailmoissa. Monena yönä Inkkua syötellessäni ajattelin, että prinsessaa nyt vain on palveltava, ja kun sattumalta pääsin Margaret-jaksoihin samoihin aikoihin kun vauva alkoi osoittaa ensimmäisiä hulinoinnin merkkejä, ajattelin vain, että tämä Margaret on kyllä aina ollut vähän tällainen hankalampi tapaus kuin Elisabet.)

Jos olisin ehtinyt ja ennen kaikkea jaksanut kahden viime kuukauden aikana kirjoittaa, olisin ehkä kirjoittanut esimerkiksi seuraavista asioista.

Olisin kirjoittanut siitä, kuinka unesta tuli noin kahden kuukauden valvomisen jälkeen minulle suorastaan pakkomielle.

Tässä toinen anteeksipyynnön paikka: alkuun oikein kehuskelin sillä, miten univaje ei muuten minuun vaikuta. No, kyllä vaikuttaa, kun täyteen alkaa tulla kaksi, kolme kuukautta, joiden aikana ei ole kertaakaan nukkunut yhteen huutoon yli kahta tuntia.

Inkku sai nimensä marraskuun lopussa, ja nimiäisviikko oli mulle todella rankka. Siinä oli vähän kaikenlaista. Pitkin viikkoa esimerkiksi tippui yhä tiukempia kokoontumisrajoituksia Uudellemaalle ja stressasin niin, että en saanut enää öisin unta. Kauan odotetut ja lopulta aivan minimiin riisutut nimenantojuhlat menivät aikamoisessa sumussa.

Seuraavalla viikolla päätin, että nyt laitetaan koko perheen nukkumisasiat järjestykseen. Vaikka tiesin kyllä, ettei niin pientä lasta voi ”kouluttaa” nukkumaan, aloin maanisesti ”autella” vauvaa ensin nukahtamaan ilman tissiä, sitten nukahtamaan omaan sänkyynsä, sitten nukkumaan mahdollisimman pitkään, sitten nukkumaan päiväunia sisällä – aina seuraavaa, kun edellinen ei onnistunut. Ahdistus loppui, kun onneksi aika pian tajusin, että aiemmin kaikki oli ollut paremmin. Silloin, kun nukuimme, miten sattuu, mutta nukuimme kuitenkin.

Tähän liittyen vinkki muuten kaikille tuoreita vanhempia kohtaaville: jos ei keksi muutakaan puhuttavaa, kannattaa alkaa kysellä juuri vanhemmaksi tulleelta nukkumisesta. Olen ollut huomaavinani, että nimenomaan uni on aihe, jonka ympärillä jokaisen vauvavuotta elävän maailma pyörii.

Nimiäisvalmisteluja koronatyyliin

Olisin ehkä kirjoittanut siitä, kuinka olen alkanut tuntea ihmeellistä jälkikäteiskatkeruutta koronan varjostamasta raskausajasta. Kuinka minua on alkanut harmittaa, etten päässyt synnytys- enkä perhevalmennukseen, en fysioterapiaryhmään. Että Anders ei nähnyt lastaan ultraäänessä.

Nämä tunteet johtuvat aivan varmasti siitä, että rajoitukset jatkuvat aina vain. Millainen tämä vauvavuosi olisikaan, jos voisin kierrellä kahviloita ja museoita, vierailla kavereiden luona, tavata muita juuri lapsen saaneita, käydä vauvauinnissa, niin kuin aina haaveilin, nähdä saakeli soikoon omaa mummoani? Nyt möllötämme kotona ja minä mietin ihan liian usein, voinko laulaa lapselleni, kun mies pitää viereisessä huoneessa etäpalaveria. Eihän tästä ketään voi syyttää, mutta ärsyttääpä silti.

Olisin kirjoittanut siitä, että olen kai nyt jonkin sortin helsinkiläinen: lokakuun ensimmäisenä päivänä minusta tuli paitsi äiti myös 10 vuotta Helsingissä asunut henkilö. Halusin aina muuttaa Helsinkiin, ja rakastan Helsinkiä edelleen ihan yhtä paljon kuin tänne aikoinaan muuttaessani. Mietin sitä edelleen usein raitio- ja metrovaunuissa, Linnanmäen tai Eduskuntatalon ohittaessani tai kun katselen ihan tavallisena arkipäivänä merelle: ainakin yksi haaveistani toteutui.

Ehkä Inkku tästä syystä halusi pysytellä masussa 4 päivää yli lasketun ajan, syntyä ihan pikkuisen hesa– ei kun öö siis stadilaisemmaksi.

Ja olisin ehkä kirjoittanut siitä, että olen nähnyt somessa ihmisiä, jotka neulovat tai lukevat kirjaa tai valmistavat ruokaa tai urheilevat tai juovat kahvia, ja olen hämmästellyt, että miten ihmeessä tuollakin on aikaa ja energiaa tehdä noita asioita. Eikö sillä ole lapsi?

Ja siitä, että pohdimme yksi päivä Andersin kanssa, että lapsen myötä arvomme tai ainakin asemamme sinkkumarkkinoilla taitaa olla pysyvästi muuttunut.

Ja siitä, kuinka kun saa tyttölapsen, vaaleanpunaisia asioita vaan alkaa virrata sisään ovista ja ikkunoista. Ja se on aivan todella outoa monellakin tasolla.

Ja siitä, että olen miettinyt, onkohan olemassa yhtään sellaista naista, jonka synnytys meni yhtä hyvin kuin omani ja joka ei olisi ainakin ohimennen leikitellyt ajatuksella kätilöksi kouluttautumisesta.

Ja olisin kirjoittanut synnytyskertomuksen.

Ja kertonut siitä, miten olen nyyhkyttänyt monena iltana silmäni punaisiksi, kun niihin on osunut joku äitiyttä kuvaava runo tai muu.

Siitä, miten jouluaattona vauva ei meinannut millään malttaa nukahtaa, hekotteli vain tähdelle ikkunassa, hörppäsi välillä vähän lisää maitoa. Nautiskeli elämästään.

Olisin kirjoittanut, mutta kun on pitänyt katsoa Netflixiä ja leikkiä vauvan kanssa.

Tällaiset kuulumiset kuitenkin tähän väliin!

perhe vanhemmuus ystavat-ja-perhe oma-elama
Kommentit (2)
  1. I feel you! Itse päätin joskus vauvan ollessa 2 kk tuon minkä itsekin huomasit eli silloin kun vauva nukkuu, ei tehdä kotitöitä tai syödä omaa lounasta! Ne hetket on kullanarvoista omaa nollausaikaa joka pitää viettää sohvalla, Netflixin ja suklaan kanssa / torkkuen. Vauvan voi tunkaista kantoreppuun tiskien ja hätätapauksessa lounaankin ajaksi 😀 Itse alussa myös ”suoritin” liikaa ja yritin aina päiväunien aikaan siivota ja keitellä niitä tutteja mutta tajusin että ei kannata 🙂 Tsemppiä! nimim. 14 kk ikäisen vauvan äiti

    1. Kiitos tsempeistä! Joo, sitä ajattelee kyllä yllättävän helposti jotenkin silleen, että tämä perhe-elämä on nyt mun duuni ja se täytyy suorittaa duunin lailla eli mahdollisimman hyvin. Kauhean myrkyllinen ajattelutapa verrata perhevapaita töihin jo vaikka siksikin, että enpä tiedä semmoista työtä, jossa pitäisi hoitaa niin päivä- kuin yövuorokin koskaan lepäämättä. Eiköhän se lapsi ihan yhtä suoraan tai kieroon kasva, vaikka välillä istuisikin sitterissä ja katsoisi kun äiti kokkaa. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *