Nolo mutsi ja muita alustavia aavistuksia vanhemmuudesta

Välillä mietin, että mulla on mennyt tämä vanhemmuuteen valmistautuminen ja vanhemmaksi kasvaminen toistaiseksi ehkä vähän ohi suun. Olen ollut aivan järkyttävän kiireinen varsinkin tässä loppukeväästä, ja osaltaan valmistautumattomuuteeni on vaikuttanut sekin, etten sattuneesta syystä ole nähnyt kevään aikana juuri ketään. Siksi en myöskään ole jutellut raskaudestani läheskään yhtä paljon tai ainakaan yhtä monipuolisesti kuin luultavasti olisin tehnyt, jos korona pentele ei olisi langennut päällemme. Yksi syy, miksi palasin bloginkin pariin, oli se, että tulisi käsiteltyä tätä asiaa edes jossakin muodossa. (Eikä tarvitsisi vastata neuvolassa ihan kaikkiin kysymyksiin, että ”ööööö aivan, tuota en olekaan vielä miettinyt”.)

Pelkään, että tajunta siitä, että minä ihan oikeasti saan kohta lapsen, iskee tietoisuuteni vasta kun jään syksymmällä äitiyslomalle. Onhan me kaikenlaista roinaa katseltu ja osteltu ja järjestelyistä ja muista puhuttu, mutta en minä käytännössä silti vielä ihan ymmärrä, että minusta tulee jonkun vanhempi.

Tähän mennessä olen tajunnut asian vasta väläyksittäin. Toukokuun alussa esimerkiksi täytin elämäni ensimmäistä kertaa veroilmoituksen. (Onko se outoa? Olen kuitenkin jo 31-vuotias.) Sen lähettämisen jälkeen päivittelin ääneen, että ”en voi uskoa, että lähetin juuri veroilmoituksen”. Sillä viittasin ennen kaikkea siihen, miten aikuiselta tuo tapahtuma tuntui. Tai no, ”aikuinen” on tässä väärä sana, tunnen kyllä itseni ihan aikuiseksi. Tarkoitan sitä, että veroilmoitus tuntuu sellaisen aikuisen tekosilta, jollainen en ole itse koskaan ollut.

Aloin siinä sitten pohtia, että lapsen myötä tulee varmaan koko ajan vastaan sellaisia tilanteita, joissa miettii ihan innoissaan ja ihan kauhuissaan jotain juuri tuohon tyyliin: ”En voi uskoa, että olin juuri vanhempainillassa.” ”En voi uskoa, että joudun lähtemään töistä kesken päivän, koska lapseni on sairas.” ”En voi uskoa, että minun täytyy selvittää tämä tilanne tuon leluhyllyn edessä makaavan ja huutavan henkilön kanssa.” Sitä on ollut varsinkin viime vuodet niin fakkiutunut omaan itsellisen ja huolettoman aikuisen rooliinsa, että tuntuu ihan oudolta ottaa yhtäkkiä kontolleen jotain uusia arjen velvollisuuksia ja toisaalta myös ihan uudenlainen rooli paitsi omissa myös muiden silmissä. Minä olen sitten se vanhempi, huoltaja, äiti – ja mitähän kaikkea muuta, mitä en myöskään ole koskaan ollut: futismutsi, perus perheenäiti, uraäiti, huono äiti? MILF, momzilla, hirvee anoppi?

Minä pitsalla. Jos on olemassa sellainen asia kuin pitsavanhemmuus, haluan ehdottomasti harjoittaa sitä.

No, onneksi tajuan pysähtyä tulevan vanhemmuuden äärelle edes silloin tällöin. Enkä tiedä, voiko siihen oikeasti hirveästi valmistautua – yllättävän monet sanoo, että ei – mutta on kiva, että on sellainen olo, että ainakin yritän välillä. Tai että ainakin muistan tämän asian välillä.

Tuon veroilmoitusherätyksen ja satunnaisten ”ensi vuonna tähän aikaan” -ajatusten lisäksi olen tähän mennessä kokenut jo ainakin ensimmäisen ylpeän vanhemman hetken ja ensimmäisen nolon vanhemman hetken.

Ensimmäisen ylpeän vanhemman hetken koin raskausviikolla 22 (tarkalleen 21+2), kun Vau.fi:n raskaussovellus kertoi minulle näin: ”Tässä vaiheessa vauvan liikkeitä alkaa tuntua useasti päivässä. Menee kuitenkin vielä pitkä aika, että liikkeet tuntuisivat mahan päältä tunnustelevalle henkilölle: nämä varhaiset potkut ovat vain sinulle.” Anders oli kuitenkin tässä vaiheessa tuntenut vauvan satunnaisia potkuja jo yli viikon! Luonnollisesti olimme tästä hyvin ylpeitä molemmat ja ajattelin, että on oikeastaan vain ajan kysymys, milloin lapsemme pokkaa ensimmäisen Nobelinsa.

Ensimmäinen nolon vanhemman hetki sattui samoihin aikoihin. Saimme rakenneultrasta aivan mielettömän kuvan, jossa pikkuinen pyllistää kameralle. En osaa selittää miksi, mutta kuva on siis jotenkin yhtä aikaa sekä aivan älyttömän hauska että suunnattoman herttainen. Siinä on sellainen hyvä tekemisen meininki! Ensimmäiset päivät ultran jälkeen kuva koristi työpöytääni (eli keittiön pöytää), ja sen jälkeen se siirtyi yöpöydälleni, jossa se on edelleen. Koin suurta yhteyttä lapseeni – ja toisaalta omiin esivanhempiini – kun tajusin, että tämä on nyt ensimmäinen nolo juttu, jonka lapselleni teen. Enkä muuten todellakaan aio laittaa tuota aarretta esimerkiksi vauvakirjan väliin, ettei lapseni vaan vaikkapa polta sitä varhaisteiniangsteissaan.

Jospa se vanhemman identiteetti tästä hiljalleen karttuisi – viimeistään, kun vauva on sylissä tai ollut siinä jo hetken. Avautumisesta huolimatta en ole tästäkään asiasta toistaiseksi kauhean huolissani.

 

Blogia voi seurata myös Instagramissa <3

perhe vanhemmuus raskaus-ja-synnytys ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *