Pieni sydän

Aina välillä mieleeni muistuu se, kun rakenneultrassa kätilö zoomasi Sipulin sydämeen. Näytölle piirtyivät kaikki pienen sydämen neljä lokeroa ja näin, miten lujaa läpät hakkasivat eteisten ja kammioiden välissä.

Se oli monellakin tapaa aivan älyttömän siisti näky, ja mua harmittaa, etten hoksannut ottaa sitä videolle – se olisi varmasti onnistunut, koronarajoitusten takia kun kuvata sai vähän joka tapauksessa. Anders olisi taatusti halunnut nähdä pikkuisen, hakkaavan sydämen, ja minäkin näkisin sen mieluusti uudelleen. Ja uudelleen, ja uudelleen.

Minun sisälläni sykkii pieni sydän. Mikä älytön ajatus. Ajoittain havahdun siihen, että vaikka lapseni ei olekaan vielä syntynyt, minä en oikeastaan enää ole jonon viimeinen vaan keskimmäinen – en ainoastaan lapsi vaan myös äiti. Ja sitten minua yleensä vähän itkettää se asia, josta se pieni sydän ja sukupolvien ketju tulivat mieleeni – itkettää se radio-ohjelma, jossa puhutaan mummoista, itkettää se tv:ssä näkyvä synnytys, itkettää se lehtijuttu äidin kuolemasta, itkettää se itkevä pikkulapsi tai, no, itkettää se, mitä siinä nyt kulloinkin sattuukaan olemaan meneillään.

(Ja sitten mietin tietenkin, että what kind of sorcery is this.)

Meidän perheen mökkipesä menneeltä viikolta. Kirja on Terhi Rannelan Äiti – ajatuksia äkkikuoleman jälkeen.

Pari viikkoa sitten raskausäppi vihjasi, että sikiön sydänäänet saattaisi nyt kuulla vatsanpeitteiden läpi. Anders painoi korvansa vatsalleni ja pienen etsinnän jälkeen todella kuuli ne: ensin se oli luullut kuulevansa minun tai omat sydänäänensä, mutta tajusi pian, ettei meistä kummankaan sydän hakkaa sellaisella vauhdilla.

Olin siitä aika kateellinen, mutta ehkä tämä meni myös tavallaan reilusti. Minä sain nähdä pienen sydämen, ja isä voi kuulla sen.

Tulipa vaan tässä perjantai-iltana mieleen.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *