Rankkaakin on ollut – nopeat sunnuntaikuulumiset (maanantaina)

Lapsi nukkuu, joten yritän nopeasti naputella ylös kuulumisia. Näin siis oikeastaan eilen, kun aloin kirjoittamaan tätä. Mutta intro pysyköön ennallaan, sillä tuossahan tuo jälleen uinuu. (Ja valvoo. Ja taas nukkuu. Olen kirjoittanut tätä todella monessa todella lyhyessä pätkässä.)

Älkää huoliko, blogipostauksen näpyttely ei ollut ensimmäinen vaistomainen ajatukseni, kun lapseni nukahti. Ensin ylitin itseni ja otin nopeat nokoset – tähän mennessä olen malttanut ottaa lapseni elämän aikana yhteensä jo kahdet päiväunet, win! Niiltä herättyäni selasin somea ja kunnon kliseen lailla katselin kännykästä kuvia vauvastani. Jonkin ajan kuluttua lapsi osoitti heräämisen merkkejä, joten syötin sen, ja koska se oli ateriansa jälkeen edelleen aika tillin tallin, laskin sen takaisin nukkumaan. Kuin ihmeen kaupalla se jatkoikin uniaan, huh. Siinä vaiheessa tajusin käydä vessassa ja syödäkin jotain, ja vasta sen jälkeen ajattelin, että voisin vaikka kirjoittaa pari riviä. Eilen ei tosiaan tullut valmista, mutta tässähän tämä maanantaiaamu ja -päivä kuluvat mukavasti yhdellä kädellä naputellessa, kun vauva syö ja nuokkuu toisessa kainalossa.

Edellisestä postauksesta on melkein kaksi viikkoa aikaa, ja vaikka silloin varmasti oli myös juuri tuollainen onnesta soikea olo, nyt tuntuu, etten enää tunnista tekstistä itseäni silloin, tästä hetkestä nyt puhumattakaan. Se maalaa tästä alkuajasta kyllä aivan liian auvoisan kuvan. Ei sillä, että täällä nyt missään kiirastulessa eleltäisiin, mutta täytyy sanoa, että rankempaa on ollut kuin olin arvannut. Tai sanotaanko, että rankkoja ovat olleet vähän eri asiat kuin ajattelin. (Lapsi on toki edelleen aivan yhtä hurmaava.)

Väsymys on tietysti yksi juttu, jota ei oikein voinut etukäteen kuvitella. Aamut ja päivät jaksan ja pärjään mainiosti, mutta iltaisin olen usein ollut melkoinen raunio ja itkenyt ihan kaikelle. Nyt viime päivinä onneksi vähän vähemmän. Väsynyt olen silti edelleen, ja sekä naurattaa että kauhistuttaa, millaiset silmäpussit niin mulla kuin Andersillakin on kaikissa muuten kivoissa perhepotreteissa.

Näin vahvoja syyllisyyden tunteita en myöskään osannut odottaa. Ainakaan toistaiseksi en ole ottanut juurikaan paineita muiden sanomisista tai vaikkapa jostakin, mitä luin netistä, mutta eipä ulkoisia vaikuttimia tarvitakaan, kun hormonit tai joku muu ihmeellinen päälle naksahtanut äitiysasetus saa minut syyllistymään ihan omasta takaa milloin mistäkin asiasta. Koko ajan on huoli siitä, että vauvalla on varmasti kaikki hyvin ja että se tuntee olonsa turvalliseksi. Tämä huolehtiminen on kuulemma nyt joku ”kaikkien äitien supervoima”. Minusta on lähinnä kamala ajatus, että tämä tunne jatkuisi koko loppuelämäni ajan.

Myös koronatilanne ottaa tällä hetkellä ihan kohtuuttomasti päähän. Hiton tauti lankeaa kaiken kivan päälle – vierailujen, nimiäisten, vaunuilujen, neuvolareissujen, kaupassa käynnin… Missä mä nyt uskallan käydä, keitä kutsua kylään? Pitääkö mun varoa vauvaa, itseäni, vieraita vai kaikkia? Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi mietittävää ilman tätä ylimääräistä ja ikuista pandemiaakin, kiitos vain.

Pääosin koronan mutta rehellisesti sanottuna paljolti myös oman vireystilamme vuoksi harkitsimme jo vakavasti, että siirtäisimme nimenantojuhlat kokonaan ensi vuoteen. (Tai jopa peruisimme koko roskan. Tässä vaiheessa täytyy nimittäin heittää ilmoille kysymys: miten kellään tuoreella vanhemmalla ylipäätään missään koskaan on energiaa järjestää nimiäisiä tai ristiäisiä tai mitään vastaavaa?) Mutta siinä joutuisi luopumaan ihan hirveän monesta asiasta samalla sitten: jos nimenantojuhlista ottaa sen nimen antamisen pois ja kaikki ovat lisäksi nähneet lapsen jo aiemmin, mitä jää enää jäljelle?

Ja ihan kuin keväällä mikään olisi toisin. Eiköhän tämä tätä samaa etä- ja maskischaibaa ole silloinkin.

Kun kaikki muuttuu, mitä tulee tilalle? Huonompaa vai parempaa?

Ja sitten on kaikkea muuta isompaa ja pienempää. Vauvalla on vatsavaivoja, niin kuin ilmeisesti kaikilla tämän ikäisillä on, ja tunnen itseni jotenkin petetyksi (Miten näissä kaikissa muka voi olla tällainen tyyppivika?), vaikken todellakaan saisi valittaa, sillä kaikki muu on mennyt meillä todella onnekkaasti. Yhtäkkiä on myös esimerkiksi hirveän konkreettista, että tämä kaksio tulee käymään pian pieneksi, mutta ajatus asunnon etsimisestä, pakkaamisesta, muutosta ja uuteen kotiutumisesta tuntuu täysin mahdottomalta, suorastaan absurdilta. Ja niin edelleen.

Ehkä tietyllä tavalla rankinta on kuitenkin ollut se, että kahden ihmisen arjesta on nyt tullut pysyvästi kolmen ihmisen arkea. Järjellä tietenkin tiesin tämän, mutta tuli silti täysin puun takaa, millaisen surutyön tässä joutuu tavallaan tekemään. On käsittämätöntä, miten hillitön ikävä toista voi olla, vaikka se ei ole kadonnut mihinkään. En ole voinut olla miettimättä, milloin me voidaan olla taas me. Ollaanko me sitä enää koskaan? Saanko mä ikinä nukuttua tätä väsymystä pois ja rauhoituttua? Ehditäänkö tai voidaanko me enää ikinä tehdä mitään muuta kuin katsoa yhdessä tv:tä? Milloin tämän pienen raaskii jättää edes hetkeksi hoitoon? Kun kaikki muuttuu, mitä tulee tilalle? Huonompaa vai parempaa? Tässä on saanut taas ihan uudella tavalla opetella sitä toiselle puhumista – ja toisaalta jälleen kerran huomata, että puhuminen kannattaa aina. Yleensä eniten juuri silloin, kun se tuntuu kaikkein vaikeimmalta.

Ja kaikista näistäkin ajatuksista nousee tietenkin aivan järjetön syyllisyys, koska nyt pitäisi vain uppoutua pieneen eikä miettiä mitään tällaisia ”vähemmän tärkeitä” asioita.


Mutta ei huolta, kyllä mä myös todella nautin tästä älyttömästä maitotahraisesta elämänvaiheesta. Siinä on vain ollut vähän yllättäviä sivujuonteita, ja koska viimeksi tuli lähinnä hehkutettua kaiken ihanuutta, halusin kirjoittaa jotain tästäkin.

Vauva on suloinen ja hassu, ja sitä on ihanaa seurailla, syleillä ja esitellä rakkaille. (Vaatii hartiavoimin töitä olla kylvämättä kuvia sen suloisista kasvoista ympäri somea, mutta sellaisen rajauksen olemme tehneet.) Käytän tällä hetkellä paljon aikaa ihan vain sellaisten asioiden pohtimiseen kuin mikä vaatekoko sopii kaksikuukautiselle vauvalle tai mistä seuraava lakufiksini ilmestyy, ja se on aivan parasta.

Noin yleisesti ottaen mulla on myös sellainen olo, että kyllä mä handlaan tämän äitiyden. Tietenkään en tiedä kaikkea ja elämä on tällä hetkellä pitkälti loputonta googlausta sekä omien ennen lasta sanottujen sanojen syömistä, mutta noin yleisesti ottaen ajattelen, että kyllä mä tän osaan. Tai siis että teen parhaani, ja sen parempaan ei kukaan pysty.

Ja tämäkin oli tietenkin taas vain pienen hetken ajankuva. Viikko sitten se olisi ollut lohduttomampi, viikon päästä se on varmaan taas jotain ihan muuta. ”Ihania ja kamalia päiviä”, kuten edelliseen postaukseen kommentoitiin. Sellaisia nämä juuri ovat.

/Instagram

perhe vanhemmuus oma-elama ystavat-ja-perhe
Kommentit (4)
  1. Jos yhtään lohduttaa, niin ei se kaksio kauhean nopeasti pieneksi käy. Lapsi viihtyy vanhempiensa lähellä ja alle parivuotias selviää rajallisella määrällä leluja ja leikkitilaa.

    Heitän tähän toisen kliseen: ”Päivät on pitkiä, mutta vuodet lyhyitä”. Pienen vauvan kanssa tapahtuu niin hurjasti, että ne muutamat päivät ja viikot voivat tuntua todella pitkiltä. Sitten kun taas katsoo taaksepäin niin humps vaan menivät nekin kuukaudet (ja mitään ei muista).

    Unesta kannattaa huolehtia,mutta siitä ei kannata stressata, tuoreen äidin hormonitoiminta kannattelee aika pitkään. Ja saattaa siis pitää hereillä, vaikka olevinaan pitäisi nukkua. Silloin voi hyvin puuhastella kaikenlaista turhaa ja turhempaa, mutta liian pitkiä projekteja ei kuitenkaan kannata aloittaa…

    Parisuhdepohdinta taas nipisteli hieman sielussa, aika harvoin ehditään vieläkään (lapset 4 ja 1 vuotta) olla samalla tavalla kuin joskus ennen. Sitä kyllä kaipaan. Ja sitä, että kun arki on niin täyttä, ettei olisi pakko aina priorisoida. Monesti se on uni vs. joku muu, on se sitten parisuhdeaikaa tai pyykit tai ihanmitävaan.

    Ja syyllisyys. Ilman sitä ei selviä. Mutta kuten sanoit, sä handlaat ton äitiyden. 🙂

  2. Tähän postaukseen voi samaistua varmaan aika moni tuore vanhempi. Itsekin olisin pystynyt . Olisinpa silloin tiennyt että elämä palaa ”normaaliksi” nopeammin kuin olisin uskonutkaan niin olisin ehkä osannut myös nauttia loputtomilta tuntuneista vaiheista. Voimia ja useamman tunnin yhtämittaisia yöunia ❤!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *