Tunkeilija

Koottiin tuossa yksi päivä vauvan pinnasänky. Anders hoiti raskaimmat nostelut ja ikävimmät asennot, ja minä pidin asioita suunnilleen pystyssä. Olin tilannut pinnasänkysetin, jonka saa myös sivuvaunuksi ja myöhemmin halutessaan taaperon sängyksi – sitä, miten ja missä lapsi todellisuudessa nukkuu, on vaikeaa etukäteen ennustaa, mutta mitä kauemmin olisi mahdollista pärjätä yhdellä ostoksella ja ratkaisulla, sitä järkevämmältä se musta kuulosti.

Kasausohjeet olivat ärsyttävän epäselvät, mutta hitaasti ja varmasti sänky kursiutui kokoon. Kasaamisen lomassa tuli tietysti vähän kevyttä sanaharkkaa kaikenlaisesta. Pidä sitä silleen. Höh, ei kun tälleen. Nosta nyt – älä vielä. Tämän pitäisi olla korkeammalla. No onko sillä nyt niin väliä. Eniten ärsytti, kun Anders rupesi kommentoimaan sänkyä muuten kuin kokoamisen näkökulmasta: En tajunnut, että tämä on näin iso. Miksi tässä ei ole sitä ja tätä. Mä kuvittelin, että tämä olisi erilainen. Jollain muulla joskus jossain oli kerran semmoinen ja tällainen. No pirulauta! Olen kyllä näyttänyt tämän sinulle sen kuusisataa kertaa ennen kuin tein tilauksen. Jos ei miellytä, lähetä takaisin, mutta minä en ainakaan siihen enää ryhdy. (Otin nämä kommentit vähän sydämelleni ehkä siksikin, että olin itsekin alkanut miettiä, oliko esimerkiksi sivuvaunuominaisuus ihan se tarpeellisin asia, josta maksaa. Mutta nytpä se oli ostettu, joten kokeillaan.)

Lopulta heivasimme sängyn makuuhuoneen nurkkaan, istuimme sohvalle ja aloimme katsoa jotain ohjelmaa. Vatsa oli tiellä. (Siis istumisen, ei sentään tv:n näkemisen.) Asettelin itseäni ja vatsaani mukavampaan asentoon, ja yhtäkkiä mielessä välähti, että ei me sitä kasausoperaatiota ihan harrastusmielessä  ja parisuhdetta vahvistaaksemme tehty, vaan se lapsi, joka kohta nukkuu siinä sivuvaunussa, on jo täällä, tässä itse asiassa – itsepäisesti estää mua käpertymästä miellyttävään asentoon. Syntymistä vaille valmis. Tuossa se heilui äsken mukana pesäänsä rakentamassa ihan siinä missä minä ja isänsäkin, ja kun pian menen nukkumaan, sinnekin se seuraa mukana.

Mulla on ollut koko raskauden ajan hankaluuksia hahmottaa sitä, että meille tulee oikea vauva tähän taloon. Siinä missä muiden vauvat ovat lihaa ja luuta, oma on tuntunut kaikista potkuista ja kivistyksistä huolimatta lähinnä joltakin, mikä tapahtuu sitten joskus. Minut esimerkiksi kutsuttiin ihan hiljattain kahtiinkin pirskeisiin, jotka olisivat lokakuun alussa, ja vaikka olen silloin joko aivan halkeamispisteessä raskaana, synnyttämässä tai pienen vauvan äiti, ihan pokkana vastailin, että joo ehdottomasti tulen, jos ei mitään erikoista siihen ilmaannu. En ihan oikeasti aivan pysy tässä hommassa ajan tasalla.

Sillä hetkellä sohvalla se kuitenkin vihdoinkin vyöryy mun ylitse: mun mahassa on periaatteessa jo kaikkinensa valmis lapsi. Se on täällä jo! Tietenkin tässä voi edelleen tapahtua mitä tahansa, mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että mä näen ja etenkin tunnen, kuinka pienet kantapäät muljuttavat mun vatsanahkaa, peppu yrittää ponnistaa takavasemmalta ihon läpi ja nyrkit hakkaavat alhaalla niin maan vimmatusti. Ei tätä kaikkea roinaa tänne asuntoon ole sisustuselementiksi hankittu, vaan tämä heiluva ja sätkivä pallo, joka on meidän kanssa tässä sohvalla, on vääjäämättä saapumassa niitä käyttämään.

Isin, äidin ja vaavin rojut uutta sisustuselementtiä testaamassa.

Ja sitäkään en ole tullut ajatelleeksi, että meille muuttaa joku. (Anders kyllä ilmoitti asiasta vuokraemännälle, mutta sekään ei kellojani soitellut.) Ei kukaan oikeasti tiedä, millaisia minä ja Anders olemme kahdestaan tai millaista meillä kotona todella on. Mutta kohtapa tietää, tietää kaiken! Ja tietää lopulta myös paljon sellaista, mitä emme itsekään näe. Kun me tulevaisuudessa väittelemme jostain huonekalujen ominaisuuksista tai verkkokauppojen palautusehdoista, täällä on joku kämppis sitä todistamassa. Ja se, mitä tässä huushollissa tapahtuu, on sen hepun koko elämän pohja. Me ollaan sen koko elämän pohja. Mitä ihmettä, kuka meille antoi tähän luvan? Frendeissä Ross sanoo jotain sellaista kuin ”ajattelin koko ajan saavani vauvan, mutten ikinä tajunnut, että vauva saa minut”. Vauva tosiaan saa myös meidät niin hyvässä kuin pahassa. Miten kukaan ei ole ottanut tätä vaikkapa neuvolassa puheeksi? Eikö meitä olisi pitänyt tutkia jotenkin tarkemmin?

Pieni ihminen riehuu mahassani pinnasänkyponnistusten jälkeisissä täpinöissään, ja mä mietin, että enää ei tosiaan voi perua. Olemassa se on jo – edelleen ihan tuntematon, mutta silti jo niin kovin lähellä.

Ja sanovat kaiken lisäksi, että siitä tulee mun elämäni tärkein ihminen. Siihen ajatukseen en pysty vielä edes teorian tasolla sukeltamaan.

Täysin älyttömiä juttuja, aivan käsittämättömiä aikoja.

 

/Instagram/

perhe ajattelin-tanaan vanhemmuus raskaus-ja-synnytys
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *