Vähintään lievä äitiysvapaa-fomo ja muuta perhe-elämän tylsyydestä

Sunnuntai. Oli herätty, juotu aamukahvit, vaihdettu vaipat, puettu päivävaatteet, syöty aamupalat, leikitty, luettu päivän uutiset ja juorut, imetetty, nukahdettu päikkäreille, katsottu Aikuiset, syöty vähän lisää, herätty päikkäreiltä ja ylipäätään eletty vähintään puolikas päivä, kun Anders katsoi kelloa ja se oli VARTIN YLI KAHDEKSAN. Katsoimme toisiamme huvittunein, kauhunsekaisin ilmein. Mitä ihmettä tässä taas muka tehdään koko loppupäivä?

Disclaimer heti tähän alkuun: rakastan pikkuista, hassua Inkkuani ja minusta on ihanaa olla äitiyslomalla. En tajua, miten maltan ikinä palata töihin. Mutta. Välillä tämä (korona-ajan) pikkuvauva-arki on kyllä todella pitkäveteistä. (Joo, melkoinen uutispommi.) Niin kuin nyt vaikka eilettäin, kun yritin puolentoista tunnin ajan saada rättiväsynyttä hulinalastani nukahtamaan. Kun nostelee toista tuntia tuttia vauvan suuhun ja katselee, kun se kerta toisensa jälkeen riipii sen hellästi pois eikä omaksi(kaan) pettymyksekseen tälläkään kertaa osaa laittaa sitä takaisin, ei välttämättä jaksa enää ajatella, että oi, siinä se äidin kullannuppu harjoittaa hienomotoriikkaansa.

Okei, se oli vähän huono esimerkki (joka sikisi siitä, että on mennyt ehkä pikkuisen tunteisiin, että jo kerran lähestulkoon itsekseen nukahtamaan oppinut lapseni on nyt ottanut asiassa aikamoisen, toki ikään kuuluvan takapakin), sillä tiesin ja tiedän kyllä, että monet lapsiarjen peruskuviot eivät aina ole niitä sielua ja älyä kutkuttavimpia asioita maailmassa. Siihen en kuitenkaan osannut varautua ihan yhtä hyvin, että arki muuttuu niin kovin kokonaisvaltaisesti sellaiseksi, että jatkuvasti tekee jotain tekemättä kuitenkaan oikein mitään. Yksitoikkoisuus on hiipinyt ennen kaikkea meidän aikuisten elämään, sillä vauvallehan kaikki on uutta ja mahtavaa – ja hänen kauttaan onneksi usein meillekin.

En inise tällä kertaa koronasta sen enempää, mutta ai että täyttäisin päiväni kaiken maailman lateilla ja museoilla ja uinneilla ja kerhoilla ja ystävillä ja muulla lapsiystävällisellä maleksimisella ja nauttisin niin maan perskeleesti, jos tilanne ei olisi, mikä on. Vaikka viihdyn tämänhetkisessä arjessani tästä pienestä kitinästä huolimatta oikein hyvin, olen diagnosoinut itselläni vähintään lievän äitiysvapaa-fomon, fear of missin outin. Pelkään, että joskus myöhemmin mua harmittaa sikana se, että en voinut nauttia äitiyslomasta yhtä paljon kuin moni muu.

Ymmärrän, etteivät perhevapaat ole mikään vanhempien elämystehdas ja että moni on varmaan sitä mieltä, että juuri vauvan ja kotioven välissä tuoreiden äitien kuuluukin majailla. Mutta olisihan se kiva, kun tässä on tapahtunut tällainen massiivinen elämänmuutos paitsi vauvalle myös minulle, jos esimerkiksi vertaistukea voisi saada myös livenä ja että sitä omaa vanhemmuutta voisi muutenkin rakentaa nykyistä useammilla tavoilla: esimerkiksi itsevarmuutta lapsen kanssa toimimiseen ei saa mistään niin paljon kuin vauvan kanssa julkisilla paikoilla liikkumisesta ja touhuamisesta.

Sitä paitsi saa elämästä ihan vain nauttiakin, myös vauvan vanhempi, jos jonkun välin siihen keksii.

Todella tutuiksi tulleet kulmat.

Yksi ystävä kysyi muutama vuosi sitten, miksi haluan lapsen. Ei mitenkään tuomitsevasti tai provosoivasti tai mitään, lähinnä uteliaisuudesta, kun asiasta siinä oli puhe. (Luulen myös, että häneltä itseltään on kysytty noin sata kertaa, miksi hän ei halua lapsia. Ihan yhtä hyvä tai huono kysymys kummin päin tahansa.)

En nyt mene sen syvemmälle lapsen haluamisen syihin – ehkä joku toinen kerta – mutta kieltämättä tuo kysymys on silleen kevyesti ja ei-tosissaan välähtänyt viimeisten neljän kuukauden aikana mielessä muutamiakin kertoja: kuka kumma tätä haluaa. Ei nyt ehkä useimmiten näissä pitkäveteisissä kohdissa, mutta välillä näissäkin. Esimerkiksi tässä yksi päivä, kun tajusin, että jos haluan, että lapseni perheessä syödään yhdessä pöydän ääressä noin joka päivä noin samaan aikaan, minun pitäisi ihan kohta alkaa syödä ruokani pöydän ääressä tiettyyn aikaan päivästä. Niin sitä vaan tuli kapinoitua itsensä suurella vaivalla vapauteen lapsuuden kasvissosesessioista vain löytääkseen itsensä istumasta, kasvissose tällä kertaa jonkun toisen suuhun menevän lusikan kärjessä, sen saman puoli viiden ruokapöydän äärestä miettimästä, miten ihmeessä mä päädyin taas tähän. Rutiinejahan me kaikki melkkikset rakastetaan, mutta ne on enemmän sellaisia kerran talvessa Saariselälle hiihtämään -tyyppisiä.

Tällä hetkellä kaipaan ajasta ennen lasta etenkin kahta asiaa: vaihtelua ja lorvailua. Lorvailua vielä huomattavasti vaihtelua enemmän, sillä kyllähän tässä oikeasti tapahtuu joka päivä paljonkin uutta, ei tosin yleensä minulle. Ja se on ihan ok. Mutta joutilaisuus, mikä ihana asia! Saisipa edes yhden päivän, jona ei tarvitsisi tehdä yhtikäs mitään.

Olen tosin ymmärtänyt, tässä kun olen tätä tylsistynyttä itseäni analysoinut, että minulle lorvailu tarkoittaa paljolti somen selailua. Ihan tarpeellista huomata se. Lapsikin olisi varmaan hyvä opettaa sitten joskus sietämään tylsyyttä, mutta mitä jos en siedä sitä itsekään? Ehkä tämä superrutiininen alkutaival valmistaa meitä siihen, kun Inkku on isompi ja marisee, kuinka ei ole mitään tekemistä ja kaikki muutkin saa sitä ja tätä.

(Ei nyt suoraan liity tähän, mutta tästä tuli mieleen se, kun soitin synnytystä edeltäneenä yönä Naistenklinikalle, että en jaksa enää, en oo nukkunut kolmeen päivään, joko saa tulla, ja puhelimeen vastannut henkilö siihen: ”Ei vauvojenkaan kanssa nukuta, se valmistelee sua nyt siihen. Mene suihkuun!” En muista milloin olisi ärsyttänyt mikään neuvo enemmän!)

Tylsimykseni.

Kyllä elämässä täytyy pyöriä edes jonkinlainen arki-juhla- tai edes arki-vapaasykli. Olemmekin nyt yrittäneet lisätä viikonloppuihimme edes jotain vähän spesiaalimpaa, jotain, mistä erottaa, että ei ole torstai, vaikka vauva pelaakin päivänsä läpi ihan samalla kaavalla kuin kaikki muutkin päivät. Vähän parempaa (tai rasvaisempaa) ruokaa ja juomaa, mummolavierailu, leffa, mitä tahansa pientä.

Kuinka odotankaan, että sää on lämpimämpi ja sulempi ja ulkona voi tehdä niin paljon useampia asioita. Ja että elämä on koronattomampaa ja näitä sosiaalisiakin ympyröitä voi vähän laajentaa – ai niin, ei pitänyt mennä taas tähän. Mutta ei tätä mun perhevapaata oikeasti voi erottaa tästä tilanteesta. Tietysti korona vaikuttaa siihen ihan hulluna. Tsemppiä vaan kaikille muillekin samassa tilanteessa oleville, tätä sitten myöhemmin yhdessä muistellaan, jos jaksetaan.

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä. Taas yksi todeksi osoittautunut klisee vauvavuodesta.

Ja tiedän, tiedän: se eka lorvailupäivä tulee nopeammin kuin uskonkaan. Ja sitten on varmaan vaan ihan hirveä ikävä tätä hetkeä. Niin elämä toimii.

perhe ajattelin-tanaan vanhemmuus lapset
Kommentit (2)
  1. Tää resonoi vahvasti, oon itse meinaan esikoisen kanssa ihan samassa tilanteessa. Vaunulenkkien lisäksi käydään vaan neuvolassa ja ehkä lähikaupassa noin kerran viikossa. Harmittaa myös, kun olisi kiva kutsua vieraita katsomaan tulokasta, mutta samalla kokoajan takaraivossa hakkaa, et ketä tässä edes uskaltaa kutsua olematta vastuuton. Että kyllä tää rehellisesti naista syö. Tsemppiä!

    1. Samoin sinne! Mäkin poistin tästä tekstistä kohdan, jossa huhuilin kavereita käymään, koska pitää olla vastuuntuntoinen tai jotain. Ja jäin viikolla neuvolaan pyörimään ihan liian pitkäksi aikaa, koska ei oo vissiin mitään muutakaan tekemistä. Tällasta tää nyt kai on. :/

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *