Varma-Anders

Jos ihan pientä panikointia ei lasketa, olen ottanut raskauden yllättävänkin lunkisti ja stressailematta. Se on toki ollut aika helppoa, koska toistaiseksi raskaudessani ei ole ilmennyt mitään isompia huolia tai vastoinkäymisiä. Mutta arvatkaa, kuka on ollut aivan yyber lunki? No Anders.

Olen antanut Andersille tänä vuonna lisänimen ”varma”, koska se on ollut raskauden kaikissa vaiheissa vaan koko ajan ihan varma kaikesta. Jotkut väittävät, että heti sikiämisen hetkellä äidit vain tuntevat lapsensa ja tämän sielun ja halut ja ilot ja surut ja että äidinvaisto se vasta onkin sellainen supervoima että, mutta tässä taloudessa tuo geeni on kyllä ohjattu suoraan isähenkilölle. Odotuksen aikana Anders on ollut ihanan johdonmukaisesti koko ajan vaan tosi varma vaikka ja mistä. Ja yleensä se on ollut lähinnä helpottavaa.

Asioita, joista Anders on esimerkiksi ollut aivan varma:

Raskaustesti. Tein raskaustestin melko varhain ja malttamattomuuttani vieläpä iltapäivävirtsasta, joten tikkuun piirtyi ensimmäisellä kerralla superhailea viiva, josta ei tiennyt, oliko se kuvitelmaa vai todellisuutta. Ryntäsin vessasta olohuoneen puolelle sopertaen, että ”kyllä siinä ehkä jotain näkyy”, minkä jälkeen Anders riensi vessaan ja tokaisi sillä samalla sekunnilla, kun se edes näki koko raskaustestin: ”No onhan tuo nyt ihan selkee!” Minusta se oli äärimmäisen huvittavaa, sillä testi ei todellakaan ollut yhtään niin ”selkee”, mutta Andersin varmuus rauhoitti mieltä älyttömästi. Sama toistui parin päivän päästä seuraavankin testin kohdalla, joka oli mielestäni vähän turhan hailakka sekin.

Ensimmäinen potku. Päivää ennen rakenneultraa sipuli potkaisi ensimmäisen kerran niin, että isäkin onnistui sen nappaamaan. Itse olin tuossa vaiheessa tuntenut liikkeitä jo aika usein, mutta olin siitä huolimatta koko ajan pohdiskellut, että mitä jos sekoitankin suoliston möyrinät potkimiseen. (Tämä on siis ihan kauhean typerä juttu, mutta ennen rakenneultraa mietin jopa ohimennen, että jos ultraava kätilö kysyy ennen ultrauksen aloittamista, olenko tuntenut liikkeitä, minun pitää ehkä jotenkin lieventää vastaustani, koska jos vaikka paljastuisi, että sikiölle on tapahtunut jotain kamalaa eikä se ole koskaan edes potkinut, surun lisäksi minun pitäisi vielä kantaa häpeää typeristä sanoistani. Koska sehän se vasta olisi siinä tilanteessa kauheaa.) Mutta Anders se ei taaskaan tarvinnut kuin yhden potkun: ”joo nyt tuntu, ihan selkeesti” se vain hihkaisi, kun potku vihdoinkin YHDEN KERRAN osui oikeaan kohtaan. Ihailtavaa itsevarmuutta, jonka toivon vauvan perivän.

Vauvan sukupuoli. Ultrassa paljastui, että meille on mitä luultavimmin tulossa tyttö. Kysyin kätilöltä, kuinka varma tämä arvaus nyt on, ja sain sen kuvan, että on hyvin epätodennäköistä, että arvio enää tästä muuttuisi. Tästä huolimatta pieni epäilys täytyy mielestäni kuitenkin säilyttää. Kotiin päästyäni näytin Andersille ultrakuvaa, josta sukupuolen voi periaatteessa nähdä. Ehdin sanoa siitä sen verran, kuin että ”nuo kolme viivaa ilmeisesti tarkoittavat tyttöä”, kun Anders jo sanoi: ”joo toihan on ihan selvä juttu.” Käsittämättömiä kykyjä – ehkä se pänttää näitä tietoja salaa iltaisin.

Toivon, että Andersin varmuus jatkuu koko loppuraskauden ajan. Tällä hetkellä hän voisi tietää varmasti esimerkiksi, että liitoskipuni eivät tule tästä enää ainakaan pahenemaan, että vauva viihtyy kohdussa täysiaikaiseksi asti ja varsinkin että syys-lokakuussa isät ja muut tukihenkilöt pääsevät jo sairaalaan mukaan koko synnytysreissun ajaksi. Vauvan elämän ensihetkillekin tekisi varmaan ihan hyvää, että siellä olisi edes yksi varma vanhempi toivottamassa häntä tervetulleeksi.

perhe hopsoa vanhemmuus raskaus-ja-synnytys
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *