Yhden yövalvomisen anatomia

Herään maanantain ja tiistain välisenä yönä siihen, että Anders puhuu kielillä. Yritän rauhoitella sitä, mutta käteni osuu vahingossa sen käsiin ja se viuhtoo mut pois ja vain jatkaa pulputtamistaan. En osaa enkä toisaalta ehkä voikaan olla siitä kovin ärtynyt, sillä kuorsaan kuulemma itse tällä hetkellä kuin höyryjuna eikä siihen auta korvatulpat eikä mikään.

Vasen jalkani ja vasen käteni ovat puutuneet, on pakko nousta hetkeksi istumaan. Katson kelloa. Hienoa, selvisin neljään: vähän yli yhdeksästä vähän yli neljään tekee seitsemän tuntia, nehän ovat ihan normaalin pituiset unet. Äitiysloman alettua olen valvonut kai joka yö jonkun pätkän, eikä se ole oikeastaan edes haitannut minua, ellei aamulla ole täytynyt herätä kahdeksaksi johonkin labraan tai neuvolaan. Öisin olen syönyt leipää ja katsonut ohjelmia Netflixistä tai YouTubesta, välillä myös päivittänyt Instagram-stooria, vaikka yöpuuhani tuskin ovat kovin kiinnostavia. Olen huono saamaan uudestaan unen päästä kiinni, joten minua ahdistaa vähän jo valmiiksi se, että kohta en enää voi nousta öisin elämään elämääni vaan minun pitää varmaan yrittää saada yksi pieni ihminen takaisin unten maille. Siksi nautin näistä aamuyön kohmeisista mutta rennoista valvomisista nyt.

Koska kello on jo niin paljon, tällä kertaa en kuitenkaan heti nouse vaan käännyn toiselle kyljelleni ja alan kuunnella äänikirjaa. Tajuan nopeasti, että en ole nukahtamassa ainakaan tuntiin, joten alan kuunnella Antti Holman uutta kirjaa (sen kirjan sijaan, jonka kesken voi vaikka nukahtaakin). Tykkään äänikirjoista ylipäätään, mutta edellisenä iltana minulle on loksahtanut, miksi olen hiljattain myös vähän vältellyt varsinaisten kirjojen lukemista. Anders luki jotain, ja kun vilkaisin sen kirjaa vain ohimennen, kiinnitin huomiota johonkin sanamuotoon, jonka kanssa olin juuri ennen lomille jäämistä töissä taistellut, ja minua alkoi heti vähän ahdistaa. Kun pilkkuvirheet, lauseenvastikkeet tai ongelmalliset sijamuodot saavat värähtämään häpeästä ja kauhusta, taitaa tosiaan olla jonkinnäköisen breikin aika.

Mahassa on hiljaista, joten alan laskea liikkeitä. Lähes koko raskaus on kulunut ilman huolta vauvan hyvinvoinnista, mutta viime päivinä olen huomannut laskevani liikkeitä jatkuvasti. Kävin keskiviikkona Naistenklinikalla – käännösyrityksessä, jota ei sitten tarvinnutkaan tehdä – ja heti seuraavana päivänä neuvolassa, ja molemmissa muistutettiin liikelaskennasta. Jotenkin siitä tuplatuputuksesta tuli sellainen olo, että nyt niitä on sitten tosiaan laskettava: siihen sekuntiin asti kun astun hamassa mutta jo aika läheisessä tulevaisuudessa synnytyssairaalan ovista sisään, lapsi on ainoastaan minun vastuullani, ja näin sitä vastuuta kai kannetaan.

Yksi kohta kirjassa huvittaa mua jotenkin tosi paljon, ja mietin heti, kenen ystäväni kanssa voisin sen jakaa. Käyn mielessäni läpi sellaiset tyypit, joille tällaisia quotes-viestejä nyt ylipäätään voisi lähettää, ja tulen siihen tulokseen, että heistä puolet pitäisivät kohtaa ehkä vähän hauskana mutta eivät niin hauskana kuin minä ja loput saattaisivat ottaa sen piikkinä itseään kohtaan, mitä se tavallaan lempeästi olisikin. Ajattelen, että onpas surullista, että tässä tämä ihan nerokas juttu nyt on, mutta mulla ei ole yhtään ihmistä, jonka kanssa voisin sille nauraa. Sitten mielessä käy, että se voisi sopia Andersin huumorintajuun, ja siitä tulee monellakin tapaa lohdullinen olo. Samalla tavalla kuin kumppanin ei ole pakko tajuta ihan jokaista juttua, ei kavereidenkaan täydy. Nyt kävi vaihteeksi näin päin, että poikaystävä oli se ystävä, jota en ansaitse mutta jonka tarvitsen. (Oikeasti yksi vakioväittelyaiheistamme Andersin kanssa tosin on se, pitääkö tai kannattaako kaikki lukemansa tai kuulemansa hauskat jutut jakaa: minusta niin voi ihan hyvin tehdä, Andersista ne kärsivät aina matkalla niin paljon, että siinä ei ole juuri järkeä.)

Ajatukseni eivät pysy koossa ja äänikirjassa, joten kello 5.09 könyän sängystä ylös, 5.10 laitan valot olohuoneessa päälle. Teen ruisleivän ja alan katsoa Maajussille morsianta, jonka säästin tarkoituksella yötä varten. Tämä on vasta toinen kausi, jota seuraan, enkä oikein vieläkään tiedä, tykkäänkö koko ohjelmasta. Yksi puolisokokelaista kertoo kirjoittaneensa kirjeeseensä itsestään ”kaiken, mitä vaan on”. Kunnioitettava saavutus – mä vaan kirjoitan ja kirjoitan enkä silti mielestäni saa oikein koskaan itseäni saati ketään muutakaan vangittua sanoihin.

Jo täysiaikainen vauvani melskaa mahassani kuin viimeistä päivää, mutta enköhän jo pian unohda sen ja laske liikkeitä taas.

perhe ajattelin-tanaan oma-elama ystavat-ja-perhe
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *