Keltanokan blogipostaus

10917271_10153124842655972_1281418477946800932_n.jpg

Nukuin yön levottomasti, työvuoro oli muuttunut iltavuorosta aamuun työtoverin sairastuttua. Pelkäsin etten herää kellon soittoon, joten yö meni pätkissä tuijottaen kelloa. Loppujen lopuksi kellon soittoa ei tarvinut kun olin herännyt 20minuuttia ennen hälytystä.

Koko talo nukkui, oli ihan hiljaista kun hiivin keittiöön ja laitoin kahvinkeittimen päälle. Mukavan kuuloinen roplatus alkoi ja kahvin hento tuoksu leivisi koko alakertaan. Mukavaa… Aamutouhuilut rutiinilla, kahvin tippuessa meikkasin ja laitoin hiukset, työvaatteet niskaan ja aamupalaa syömään. Yöllä oli ollut myräkkä. Lunta satoi vieläkin. Uppouduin ajatuksissaan puhelimen äärelle, se on pahatapa. Tuli kiirus, sieppasin kahvimukin käteen ja painelin ulos. Auto oli lumen ja jään peitossa, lumen pinnalla oli kova jääkerros jota sai jopa hakata pois, hätäseen rikoin jäätä ja mietin että myöhästyn töistä. Olen aloittanut uudessa toimipaikassa työt, en haluaisi myöhästyä ja antaa huonoa kuvaa. 

Olen osasairauspäivärahalla, selkäni on niin pahasti kipeä pullistumien, madaltumien ja rappeuman vuoksi. Pyysin päästä töihin kolmena päivänä viikossa koska en jaksanut enään olla kotona. Olen palvelualalla, ihmisten kanssa on mukava työskennellä, mukava höpötellä niitä näitä ja luoda niiltä osin itse iloa ja naurua päiviin. Kotona minä ainakin tylsistyn. Istun sohvalla, katson tv:tä, käyn vähän väliä jääkaapilla kurkkimassa olisiko sinne sitten edellisen kurkkauksen jälkeen ilmestynyt jotain hyvää. Kai minua voisi sitten kutsua tunnesyöjäksi kun haen mielihyvää eri mauista? Kilot vaan tahtoo kertyä vyötärölle, joten oli paras patistaa lääkäriä hyväksymään se että voisin olla osittain töissä. Kuukausi on nyt mennyt hyvin, selkä on edelleen kipeä, mutta en tarvitse sairauslomaa! Se on ihanaa! Kesällä selkäni oli pahimmillaan, jalat ja kädet puutuivat yöllä, piti nousta kankeasti kävellen jaloittelemaan jotta tunto palaisi raajoihin takaisin. Se oli inhottavaa, köpöttelin ympäri taloa kuin vanha mummo, pienin askelin koko kroppa vinossa. Meillä on kolme kissaa, kaksi niistä pitää huolen että joudun nousemaan joka yö säännöllisin väliajoin päästämään joko ulos tai sisään miten kissat haluavatkaan kulkea. Ja kyllä, meillä kissat käyvät ulkona. Ne on leikattuja, joten merkkailusta naapurin pihalla ei tarvitse huolehtia. Olen aina ollut sitä mieltä että kissojen kuuluu kulkea vapaana jos siihen on mahdollisuus ja se on ympäristön osalta turvallista. 

Sairastumisen myötä, tai vammautumisen, tai vanhenemisen ja rapistumisen (?), kuinka sen nyt haluaa tulkita, olen opiskellut uutta ammattia. Vielä vuosi olisi aherrettavat ja olisin Mielenterveys- ja päihdepuolen lähihoitaja. Tiuhaan on viime päivinä saanut huushollissamme kuulla tietokoneen naputusta, raskaita huokaisuja ja ilon kiljahduksia ”JESH!!” kun tehtävät ovat olleet valmiit ja saaneet opettajien hyväksynnän. Myös mieheni saa osansa opiskelustani. Viimeksi lääkeaineiden haitta- ja yhteisvaikutuksista. Mielenkiintoinen aihe, jota onkin syytä miettiä vaikkei alaa opiskelisikaan.

Palaan kuitenkin tähän hetkeen.. Istun ja mietin miten saisin tekstin ja koko blogin järkeväksi. Asiaa pursuaisi ihan älyttömästi mutta olisi sekavaa kuin sillisalaatti, joten ehkäpä keskityn aina yhteen aiheeseen kerrallaan. Haluan käydä myös läpi uusioperheen(mikä sana hirvitys!) arkea, meillä siinä on ollut vaikeuksia muiden ihmisten vuoksi, kuinka arjessa olemme voittaneet vastoinkäymiset, miten koko perhe voi, ja miten osaisin antaa anteeksi ja unohtaa muiden ihmisten ilkeilyt ja nousta niiden asioiden yläpuolelle. 

Ottaisin mielelläni vinkkiä, ajatuksia ja kannustusta muilta vastaan, mutta tältä erää tämä oli tässä. Kiitos kun luit 🙂

~RenttaHelekku~

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *