Ladataan...
RetroPrinsessa

Saana täyttää maaliskuussa kolme vuotta. Hän on nukkunut omassa huoneessaan jo ties kuinka kauan, siitä saakka kun yösyömiset loppuivat. Yöt ovat olleet tytön kanssa aina hirmuisen helppoja, hän nukkua porskuttaa heräämättä aamuun saakka. Olen onnekas, sillä vauva-ajan jälkeen en ole kärsinyt unen puutteesta ollenkaan. 

Pieni ongelmanpoikanen on kuitenkin ollut illalla omaan sänkyyn nukahtaminen. Tämäkin ongelma on ollut lähinnä Jykällä, sillä hän on se, joka Saanan on aina nukuttanut. Kyllä, nimenomaan nukuttanut. Parhaimmillaan nukutussessiot ovat kestäneet tunnin. Järjestys on kuulema ollut sellainen, että ensin on luettu joku lyhyt iltasatu ja sitten laulettu pari laulua, jonka jälkeen Jykä on makoillut Saanan huoneen lattialla pelaillen tabletilla ja hyräillen unilaulua ja Saana on onkinut unta sängyssään. Muutaman kerran Jykä on yrittänyt poistua huoneesta ennen tytön nukahtamista, mutta itku on ollut välitön reagtio oven sulkeutuessa. Me päätimme jo alusta alkaen, että tytön ei tarvitse koskaan itkeä itseään uneen, vaan aina on jompi kumpi huolehtimassa siitä, että hän saa nukahtaa rauhallisesti ja tuntea olonsa turvalliseksi. Niipä siellä pimeässä huoneessa on tullut vietettyä useampi illan tunti näiden vajaan kolmen vuoden aikana.

Enkä voi kieltää, etteikö homma ole ruvennut kypsyttämään, etenkin juuri Jykää.

Juttelinpa tuossa joulukuun alussa kaverini kanssa, jolla on samanikäinen lapsi kuin Saana. Hän kertoi, että lukee pojalleen iltasadun, poistuu huoneesta jättäen oven auki ja istuu kiikkustuolissa olkkarissa niin, että poikakin näkee hänet tarvittaessa. Sinne lapsi kuulema aina nukahtaa itsekseen huoneeseensa.

"Siis, jätätkö sie sen yksin sinne huoneeseen?" minä ihmettelin.

"Joo, jätän", kaverini vasasi.

"Eikä se kilju siellä?"

"Ei."

"Sanoitko, että jätät sen huoneen oven auki?"

"Sanoin."

"Jaa. Ja se vaan jää sinne ja nukahtaa sitte, niinkö?"

"Just niin."

"Miks Saana ei nukaha tuolleen?"

"No, ootteko kokeilleet?"

"Ööö, ei. Siis me ollaan kokeiltu niin, että se huoneen ovi on kiinni, eikä siitä tuu mittään. Pelkääköhän se yksin siellä pimiässä? Mie ainaki pelkäsin pienenä."

"Niin... No, pitäiskö ehkä testata ja jättää se ovi auki?"

"Niin..."

Jo samana iltana juttelin tytön kanssa siitä, että tänään isi lukee iltasadun, laulaa ja tulee sitten äitin viereen sohvalle istumaan, Saanan huoneen ovi jätetään auki, niin että tyttö näkee meidät huoneestaan.

"Joo, jätetään ovi auki", tyttö vastasi ja nyökytti päätään.

Näin toimittiin ja arvatkaa mitä? Sinne jäi ja sinne nukahti!

"Mitä hittoa! Voiko tämä olla tottakaan?" minä päivittelin Jykälle.

"En mä tajuu, mä en tajuu. Ei se huomenna varmasti enää toimi. Tää meni nyt jotenki alkujärkytyksen piikkiin. Pakko olla niin", Jykä raapi päätään.

Tuli seuraava yö. Sama homma. Sinne nukahti.

"Mitä helvettiä?!"

Seuraava yö, seuraava, seuraava ja sitä seuraava.

"MIKS ME EI TAJUTTU TÄTÄ AIEMMIN?!"

Kohta on kuukausi mennyt ja nukuttamishommiin menee nykyään 5-10 minuuttia. Kertaakaan ei ole tyttö kävellyt pois huoneestaan, itkenyt, saatikka vaatinut meitä viereensä. Jopa mummilassa jäi peräkammariin nukkumaan, vaikka sieltä ei edes olkkariin nähnyt.

Minä en voi oikein tajuta tätä.

Kuinkahan kauan nukahtaminen olisi toiminut näin, jos me vain olisimme tajunneet kokeilla tätä?

Shit.

Ladataan...
RetroPrinsessa

Niin se vaan meni ja hurahti joulu ohitse. Kolme päivää olemme lilluneet sellaissa ajattomassa ja aikatauluttomassa tilassa. Syöneet kun on tehnyt mieli syödä, nukkuneet kun on nukuttanut, viettäneet aikaa perheen kesken, ulkoilleet hiukan ja kyläilleet pikkuisen. On ollut aivan totaalisen rentouttavaa ja voimaannuttavaa. 

Tänään syötiin lounaaksi viimeiset rippeet laatikoista ja muista jouluruoista, onneksi. Housunpuntti nimittäin kiristää oikein mukavan jouluisasti. Nyt on aika alkaa heräillä joulu-unesta ja valmistautua huomiseen kotiinpaluuseen. Mummi on aloittanut joulun riisumisen varastolaatikoihin ja minä olen ryhtynyt suunnittelemaan keväänodotussisustusta kotiin. Onneksi meillä on vielä ensi viikko lomaa, niin saan sisustella kotia rauhassa. Vielä kuitenkin muutamat epäselvät fiilistelykuvat joulumaasta.

Arvoitus: Näkyykö allaolevassa kuvassa korttipelien voittaja vai häviäjä?

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä joulu ja suunnata katse kohti uutta vuotta ja uusia suunnitelmia. Niitä nimittäin olemme jo ryhtyneet vähän tekemään.

Sunnuntain kunniaksi tähtisolistimme säestää ja esittää kappaleen Tuiki, tuiki tähtönen. 

Ladataan...
RetroPrinsessa

-24 astetta pakkasta. Aika kylmä tällaiselle etelän varikselle. Tänään olen ollut päivän sisällä, mutta kohta on pistettävä nenä pihalle ja lähdettävä omaa mummoa tervehtimään. Onneksi auto on ollut "roikan" nokassa koko päivän, ja minun tarvitsee tareta vain kävellä siihen autoon ja autosta mummon luokse. 

Maanantaina kävimme Saariselällä laskemassa 1200 m pitkän pulkkamäen. Kaunispään huipulla oli todellakin maisemat kohdillaan. Näkyvyys oli nolla, mutta just se tekikin kaikesta jotenkin erityisen taianomaista.

Näkyvyysongelmien vuoksi jouduimme hiukan arpomaan mäen aloituspaikkaa. Tuosta tunturin päältä jos lähtee vähänkin vikasuuntaan laskemaan, voi löytää itsensä totaalisen hukasta tai siis ei löydä itseään välttämättä yhtään mistään. Onneksi mummi ja velipoika vahtivat autosta lähtöämme ja huutelivat koordinaatteja. Meillä oli ajatus, että me laskemme mäen alas ja veljeni Lauri ja äitini ajavat autolla tietä pitkin tunturin alas, jonka jälkeen me hyppäämme autoon ja he vievät meidät vielä kertaalleen Kaunispään huipulle, jotta me voimme laskea mäen vielä toistamiseen alas. 

Saana ja Jykä laskivat stigalla ja minä paukuttelin häntäluu kurkussa pulkalla perässä. Välillä vauhti kiihtyi niin hurjaksi, että Jykä joutui jarruttelemaan jaloillaan vauhtia. Lumi vain pöllysi, kun Saana ja Jykä laskivat mäkeä. Jossain vaiheessa kuulin alempaa mäestä tytön itkevän ja huomasin Jykän jarruttelevan napakammin stigaa. Itse saavutin pulkalla Jykän ja itkevän tyttösen hyvinkin nopeasti, enkä hädissäni keksinyt muuta jarrutuskeinoa kuin kierähtää pulkan päältä pois. Sen verran oli mojovat vauhdit, että kierin mäkeä alas pulkan kanssa vielä monta metriä. Onneksi olen pitänyt hyvää huolta kröhöm pehmeistä muodoistani ja päälläni oli isäni vanha kelkkahaalari, niin kieriminen ei tuntunut missään. lähinnä naratti. Sain kuin sainkin sopivasti vauhdit pysähtymään Jykän ja Saanan eteen. Tyttö itki vähän hädissään naama täynnä lunta. Jykän jarrutellessa stigaa, oli lumi pöllynnyt luonnollisesti edessä istuvan Tinttaran naamalle. 

Onneksi järkytyksestä toivuttiin nopeasti ja matka saattoi jatkua. Kun saavuimme mäen loppupäähän, oli se vallattu turistien toimesta. Laskettelimme lapsia väistellen alas ja autolle pääsytämme kysyin Saanalta:

"Oliko kivaa?"

"Joo, oli."

"Mennäänkö uudestaan?"

"Ei."

"Ai, miks ei?"

"Saana haulaa kahvilaan syömään. Sisälle."

Eipä siinä sitten mitään. Mentiin kahvilaan lounaalle. Ehkä ensi talvena sitten pari kierrosta.

Vaikka minusta on tuntunut, että olen viettänyt suurimman osan lomastani sohvalla makoillen ja syöden, olemme me sentään jotakin tehneetkin, kuten leiponeet pipareita,

tehneet karkkeja,

ja koristelleet pipareita.

Niin ja tietysti potkuteltu potkukelkoilla. On muuten ihan loistavaa pakara ja reisitreeniä tuo potkuttelu, varsinkin kun pitää joka kerta potkia Jykän kanssa kilpaa. Saanakin on oppinut jo oikean tekniikan, eikä pelkästään työnnä kelkkaa.

Tästä jatketaan vielä jokunen päivä nautiskelua. Kyllästetään lapsi pipareilla ja herkuilla, itsestä puhumattakaan.

 

Pages