Ladataan...
ROAD TRiP READY

Heipheip! Täällä taas vihdoin. Tuntuu, että siitä on ikuisuus kun viimeksi ehtinyt mitään päivittelemään, vaikka eihän siitä nyt niin kauheasti aikaa ole.

Tiedättekö sen tunteen/tilanteen kun osallistuu johonkin tilaisuuteen jossa ei oikein tunne ketään kunnolla. Ehkä jonkun sen verran, että on muutaman kerran säästä jutellut, mutta osaa ei ollenkaan. Alkuun ehkä seurailee tilannetta sivummalta, luo käsityksiä ihmisistä heidän ulkonäkönsä perusteella. Jonkun ajattelee olevan tylsä, toisen ylpeä. Joku vaikuttaa ystävälliseltä ja puheliaalta ja toinen rasittavan pirtsakalta. Sitten sitä päätyy istumaan näiden ihmisten kanssa samaan illallispöytään. Hyvällä tuurilla vastapäätä istuu se joku jonka kanssa olet joskus jutellut säästä tai muusta yhtä pinnallisesta ja keksit edes jotain juteltavaa, mutta viereen sattuu myös niitä vieraampia ihmisiä joista olet jo aiemmin luonut tietynlaisia käsityksiä mutta joista et tiedä vielä yhtään mitään.

Mulla oli eilen tällainen tilanne kun pääsin osallistumaan väitöstilaisuuteen ja karonkkaan. Osa porukasta oli tuttua mutta ei mitenkään kovin läheistä ja osa täysin vierasta. Tykkään tutustua uusiin ihmisiin, mutta olen usein aika ujo uusissa porukoissa ja enemmänkin tarkkailija tyyppiä. Itse asiassa tiedän usein antavani ulospäin ylpeän ja joskus vihaisen tai surullisenkin kuvan, vaikka oikeasti se on oikeasti jonkinlaista epävarmuutta ja arkuutta. Olen pohjimmiltani itse asiassa mielestäni aika päinvastainen, siis iloinen, innostuva ja tutussa porukassa joskus jopa turhankin puhelias.  Ihailen ihmisiä jotka osaavat olla rentoja ja jutella lähes ventovieraille kuin olisivat tunteneet nämä pidempäänkin kuitenkaan olematta tunkeilevia. Heistä huokuu hyvä itsetunto ja heidän kanssa on jotenkin todella helppo olla. Harmikseni en itse ole tällainen ihminen, vaikka kuinka kovasti haluaisin. Mietin liikaa mitä muut minusta ajattelevat ja mitä kehtaan ja voin sanoa. Esimerkiksi eilen minua vastapäätä istui vanhempi todella ystävällisen oloinen nainen jonka rooli porukassa ei kuitenkaan ollut minulle yhtään selvä enkä tietenkään kehdannut häneltä asiasta kysyä, koska ajattelin, että minun pitäisi tietää. Onnekseni viistosti vastapäätä minua istui tällainen luonteva tyyppi joka sitten sattui kysymään tältä vanhemmalta naiselta hänen rooliaan ja näin itsekin sain tietää asian.

Lisäksi vieressäni istui henkilö jonka olen useampaan otteeseen aiemmin nähnyt mutta jonka kanssa en ole koskaan päätynyt samaan tilanteeseen. Hän vaikutti alkuun jopa vähän tylsältä, mutta illan mittaan sain todeta hänen olevan todella hauska ja mutkaton tyyppi ja aloinkin toivomaan, että saisin joskus tutustua häneen vielä paremmin. Tiedättekö, sellaisia ihmisiä joiden kanssa alkaa heti juttu luistamaan kuin olisi pidempäänkin tuntenut? Mutta sitten sitä alkaa miettimään, että tuntuukohan se vain itsestä siltä. Ehkä se toinen tyyppi ei koe yhtään samalla tavalla!?

Toinen asia mitä päädyin mietiskelemään on karisma. Kuinka toisilla sitä on ja toisilla ei. Se ei mielestäni ole millään lailla yhteydessä kauniiseen tai komeaan ulkonäköön vaan on enemmänkin jonkinlaista sisäistä kauneutta ja tervettä itsevarmuutta. Yleensä se tulee ihmisille jotenkin luonnostaan eikä sitä oikein voi "opetella" tai myöhemmin saada. Se ei usein näy vain ihmisiä ulkoisesti tarkastelemalla vaan tulee esiin vasta keskustellessa, eleistä, ilmeistä jne.

Olisi joskus mukava tietää minkälaisen kuvan sitä itsestään ulospäin antaa ja miten se muuttuu kun pääsee keskustelemaan ja entä kun tutustuu paremmin ja avaa itsestään enemmän jollekin. Niin kuin aiemmin mainitsin, melko varmasti tiedän antavani ulospäin ujon tai ylpeän kuvan ja haluaisin kovasti muuttaa tätä. Lapsena olen ollut kovin ujo ja arka ja vuosien mittaan tämä on muuttunut jo todella paljon. Siitä huolimatta, että uusissa tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa koen usein epävarmuutta en lähes koskaan välttele tällaisia tilanteita vaan yritän vain rohkeasti altistaa itseäni ja menen rohkeasti tuulta päin. Jotenkin olen oppinut ajattelemaan, että kyllä sitä sitten jotenkin pärjää ja se on sitten sen ajan ja hetken murhe mitä tulee eteen. Ehkä juuri siksi olenkin iän myötä paljon reipastunut ja tullut rohkeammaksi, mutta vielä on paljon töitä tehtävänä asian suhteen. Tämä on asia minussa jota ehdottomasti haluan kehittää, jonka haluan muuttaa. Eiköhän se tästä vähitellen, yksi etappi kerrallaan. =)

Kuvat on parin vuoden takaa joululta kun oli oikein tosi purevat pakkaset. =)

Ja joululauluna John Lennonin Happy X-mas (war is over). Jos haluaa pitää kepeämmän mielen ja muistella Lennonia voi katsoa ekan videon ja jos taas kokee kestävänsä koskettavampia kuvia ja surumieltä, voi katsoa jälkimmäisen. Sama biisi siis molemmissa. Satuin katsomaan tuon jälkimmäisen ensimmäisenä ja tuli melkeen itku silmään. =(

https://www.youtube.com/watch?v=XPm3CWvDmvc

https://www.youtube.com/watch?v=yN4Uu0OlmTg