Ajasta ikuisuuteen – kun Kuolema astuu kynnyksen yli


Yöllinen soitto. Rintaa painaa ja hartiat jännittyvät. Itku tulee vasta kun suljen puhelun. Tärkeä ihminen on poissa. Niin kuin aina menetyksen hetkellä, alan kerrata mielessäni menneitä hetkiä – enimmäkseen niitä hyviä. Olinko tarpeeksi läsnä? Vierailinko riittävän usein? Sanoinko ne oikeat sanat? Muistan kesän, kauppa-auton jäätelöaltaan, pihalla ruokailevat eläimet, sen kun istuin polkupyöräsi tarakalla, ruisleivän tuoksun, epävireisen lauluäänesi ja sen, miten tarjosit kahvia jokaiselle kadunmiehelle ja kiertolaiselle.

Jos ei ole TV:stä tuttu himohamstraaja, ihmiselämä mahtuu pieniin pusseihin. Säkki kirpputorille, toinen kaatopaikalle. Lääkekaappi tyhjäksi, sairaanhoitaja ei naura ollenkaan kun pohdin, mitähän pilleripurkeista saisi katukaupassa. Siivoan vimmaisesti, pyyhin pois surua ja jälkiä ihmisestä. Minulla on paha tapa yrittää epätoivoisesti unohtaa, vaikka tosi asiassa ihmiset ovat ikuisesti mielestäni.

Sukulaiset suututtavat, ne kaikkein kaukaisimmat ilmestyvät esiin haluten kantaa arkkua ja pitää puheita, muistuttelevat etiketistä ja esittävät toiveita tarjoiluista. Saatana, olisitte muistaneet päivänsankaria silloin kun hän oli vielä elossa! Tekopyhyyspystit jaossa, ehdokkaat parijonoon. Pitäkää asunne ja kukkaseppeleenne ja värssynne. Valikoin kaksi pulleaa, sievää pionia arkullesi enkä kirjoita muistonauhaan sanaakaan. Olet jo toisaalla, runot ovat lohtulauseita niitä varten jotka jäävät.

Varovaisia lähestymisiä, sumeita silmiä ja kiusaantuneita hymyjä. Välttelemme kuoleman kohtaamista, puhumme kahviastiastosta ja kertaamme kakkureseptejä. Halaan useampaa kuin vuosiin, maskin takana on raskasta hengittää. Salassa suoritan sentimentaalisia rituaaleja, kerään kukkia ja katselen valokuvia. Poltan vanhat kirjeesi, et tahtoisi niiden jäävän luettavaksi. Heitän roviolle huonekaluja, vaatteita, kirjoja ja kaikkea mikä on menettänyt merkityksensä ilman merkitsijää, sinua. Paiskon tuolit parvekkeelta alas, ne hajoavat kappaleiksi , nauran ääneen.

Käperryn illalla sänkyysi nukkumaan. On valoisaa ja hiljaista, etäällä kukkuu käki. Seinälle jääneessä taulussa katsoo sukulaismies vuosia nuorempana, näyttäen ylioppilashatussaan kiiltokuvapojalta. Rahapuu on tiputtanut vahamaisia lehtiään pöydälle, särkylääkkeiden ja silmälasien viereen. Keskellä patjaa on painauma, johon uppoan. Seuraavana aamuna lastaan peräkärryyn patjan ja sängyn, tassuttelen villasukkasillaan tyhjässä huoneessa.

”Valitettavaa”, toteaa naapuri ja nyökkää. Minä sanon jotain epämääräistä ja piilottelen lapiota selkäni takana. Astelen samaa polkua jota sinä kuljit niin monta kertaa, milloin kastelukannun, milloin puukantamusten kanssa. Kiipeän puron yli metsään, kömmin kantojen yli ja kaivan naapurin ojasta kolme kauneinta männyn taimea. Istutan ne pihaan muistoksesi, katsotaan kuinka suuriksi ne ehtivät, ennen kuin minustakin tulee tomua.
“From my rotting body, flowers shall grow and I am in them, and that is eternity.”
― Edvard Munch

perhe mieli ystavat-ja-perhe oma-elama
Kommentit (2)
  1. Kiitos ihanainen!
    Näinhän se on, suuren rakkauden hintana on suuri suru. Tietty ihania hetkiä ei silti vaihtaisi pois, vaikka menetys (oli se sitten ero, kuolema tai muu erkaantuminen toisesta) sattuukin.
    Mua itkettää tällä hetkellä jopa muihin ihmissuhdeteemoihin liittyvä Pyhimyksen biisi : ”Jos tulee päivii kun sä itket mua ja mä itken sua..Muistuta mua, et kyyneleit on ollu myös onnesta”, joka on ennenkin luopumisen hetkillä soinut päässäni.
    Voisinpa sanoa jotain, millä viedä pelkosi pois, mutta pelottavat minuakin nämä hetket, ja ajan kuluminen yleensä..

  2. Itkettää. Halaisin jos voisin, mutta tässä paikassa sanon vain että otan osaa.
    ”suru hinta on lahjasta rakastaa”

    Tuo kaikki on minullakin jonakin päivänä edessä ja pelkään sitä hetkeä niin että sydän on pakahtua.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *