Otsikko on uuden feministisen podcastin inspiroima, koska nyt on femakkoränttiä ilmassa. Voi miten kiehuu, kun olen väit…keskustellut viikonloppuna tuttavan kanssa tasa-arvosta! Kun tarpeeksi on sheimattu, naurettu ja taputeltu päähän ,niin vastareaktio on varsin voimakas ja feminismini kasvaa potenssiin tuhat. Olen valmis ottamaan telaketjut alleni ja jyräämään kaikki uhoajat! Oma blogi on paras ja turvallisin paikka raivota – niin kauan että ei voi kuin nauraa itselleen ja omille tulisille tunteilleen.

Välttelen kiihkeää aatteistani avautumista, ja olen kai edes kohtuu huumorintajuinen enkä kauhean fanaattinen. Silti (erityisesti) miehet tykkäävät kaivaa erilaisin kidutusmetodein minusta ”totuuden” esiin ja haastaa ajatusmaailmani kerta toisensa jälkeen. Joskus pelkkä huoneeseen astuminen riittää siihen, että setien huulilta kirpoaa lauseita kuten ”Tiedätkös kettutyttö, että kävin ruiskuttamassa peltoni semmosilla myrkyillä että kaikki kuolee kilometrin säteellä”. Saatanan gubbe, ajattelen mutta tietenkin vain hymyilen ja nyökkään katsellen kituvia peltomaita.

Ehkä siksi koska epäröin sieluni syöverien avaamista, olen joillekin enigma joka täytyy selvittää. Se on sikäli huono homma, että monet eivät pidä löytämästään, hehe. Mielestäni olen jokseenkin joustava tapaus, mutta jotkut ovat valmiita suorittamaan minulle suorastaan sovinistikasteen jotta luopuisin feminismin ja vihreiden vivahteiden saastaisesta ikeestä. Ei aikaakaan, kun kivasta kaverista kuoriutuu sanoilla sivaltava sadisti, joka vetää hihasta vihervassari, suvakkih*ora tai kuplassa elävä kukkaistyttö-kortit. En tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, kun vitsailen ja kärjistän vähän, ja tyyppi todella kuvittelee, etten tiedä elämän realiteeteista mitään. Voisko kysyä joskus miltä musta tuntuu, eikä alkaa hutkia halolla päähän saman tien väärän ismin kuultuaan? Kaivetaanko traumat tiskiin vai pidätkö suusi kiinni?

Olen ystävä, kuuntelija, kaverien kakaroiden varamutsi, mustan huumorin viljelijä,eläinrakas, kirjoittaja, auttamistyötä tekevä, festaroija, kulttuurihörhö, paska kotikokki, mökkeilijä, reppureissaaja,lukutoukka, maisterismuija, amatöörivalokuvaaja, itkupilli,inkiväärioluen rakastaja, päikkäriharrastaja, epäonnistunut lapsiballerina ja entinen paritanssija ja monta muuta asiaa, joten miksi yhden aatteen annetaan määritellä minut kokonaan, antamatta mahdollisuutta muuhun? Yritän olla ihminen ihmiselle, itkeä ja kuunnella, mutta marttyyrin kruunu päässäni koen, että minulle ei anneta aikaa kertoa muuta itsestäni kuin miksi ihmeessä olen idealistihörhö ja oletettu miesten vihaaja. Epäreilua, surullista, suututtaa.

Jos on vaikeaa tietää mitä miehen tulee olla, on naisenakin olo omituista. Teit niin tai näin ,se on aina väärin päin. Se, että pessimistisyydestäni ja melankoliastani huolimatta haluan uskoa iloisesti ihmeisiin, on väärin. Voisin samantien muuttaa päiväntasaajalle bambumajaan adoptoimieni nälkätautisten lasten sekä kapisten kulkukoirien kanssa ja verhoutua kastroimieni miesten esinahoista tehtyyn viittaan. Se, jos olen inhorealistinen ja murehdin ettei tästä maailmasta tule mitään, on sekin väärin. Ei saa puhua surullisia juttuja ja pilata tunnelmaa, pitää olla hauskaa ja kevyttä ja seitinohutta päiväkänniä koko elämä. Elämänlaatua laskee semmoinen sössötys ja ylenmääräinen miettiminen.

Voin jutella mistä vaan vaikken tyhmänä tietäisikään aiheesta, ja pyrin kyselemään kaikesta lisää. Siksi tuntuu suhteellisen suppealta jos aina kun mahdollista ammutaan feminismifobialla vyön alle. Tyypit hei! Jos melko pieni nelisilmäinen olemukseni uhkaa niin kovin, niin pitäisikö teidän kasvatella omaa itsetuntoanne vielä hetkinen. Minä en ole tähän mennessä yhtäkään äijää palleista tarttunut kuin luvan kanssa ja kaikella rakkaudella.

Olen useamman kerran miettinyt, josko luopuisin tuosta määrittävästä ismistä ja siirtyisin sanomaan olevani tasa-arvon, tai ehkä laajemmin yhdenvertaisuuden kannattaja.Toisaalta on tunnustettava,että mitä enemmän femakkous aiheuttaa reaktioita, sitä enemmän se on bensaa liekkeihini ! Joskus tuntuu, kuin kuviteltaisiin että tanssin täyden kuun aikaan alasti muunsukupuolisen kulttini kanssa ja kylven sitten esikoispoikien veressä. Vaikka musta magia aika kuumaa settiä olisikin, en ole löytänyt vielä mitään taianomaista feminismin mustaa kirjaa, jossa kerrottaisiin miten sekoitellaan lemmenjuomat ja muut machoa miesväkeä ja väärinajattelijoita murhaavat keitokset.

Olen sinun puolellasi ihminen, älä jaksa kerjätä konfliktia. Minä ainakin mielummin silittäisin ja tulisin silitetyksi kuin murisisin, mutta jos  silitetään vastakarvaan, alkaa lempeinkin kissimirri purra ja kynsiä. Saisinko minäkin välillä vain käpertyä kerälle ja kehrätä, enkä aina leikkiä jotain kissa-hiirileikkejä joissa johon kuhun sitten sattuu? Maailma on meidän kaikkien, ja koska se on aika kova ja kylmä, onko se niin väärin olla välillä vähän hupsu ja kuvitella kaiken kauhean keskelle jotain pehmeää ja pörröistä, ihanan yhdenvertaista?