Itsemurha on läheisten kriisi tavalla tai toisella – teininä koettu romanssi oli vähällä käydä kuolemaksi

https://www.lily.fi/artikkelit/inka-30-ajattelin-etta-olen-syyllinen-mieheni-itsemurhaan

Tämä oli pysäyttävää luettavaa.

Inkan kokemus toi elävästi mieleeni omat kokemukseni itsemurhalla uhkailleen ja lopulta sen tehneen läheisenä. Tätä postausta oli todella vaikea kirjoittaa, ja epäröin julkaisua moneen kertaan asian arkaluontoisuuden ja yksityisyyden takia, mutta sitten päätin, että nyt on aika nostaa kissa pöydälle ja puhua suu puhtaaksi. Joku voisi kysyä, että miksi kaivelen vanhoja, mutta toisaalta minulla ei ole aiemmin ollut mahdollisuutta puhua. Samalla voisin vedota myös siihen, että olin paraatipaikalla todistamassa tapahtumia sekä lisäksi tekstistä löytämääni kohtaan: ”Jokainen itsemurha tai sen yritys traumatisoi kuudesta kymmeneen henkeä itsetuhoisen lähipiiristä. Korkeimman arvion mukaan itsemurha siis koskettaa jopa 300 000 suomalaista vuosittain.” Osaltaan nämä tapahtumat myös selittävät sitä, miksi suhtaudun niin nurjasti ja vähemmän glorifioivasti itsemurhalla uhkailuun ja sen tehneisiin – mitä jos he ovatkin enkeleiden sijaan niitä itse perkeleitä, joiden takia ihmiset traumatisoituivat jo ennen heidän kuolemaansa. Mitä jos itsemurha onkin vain viimeinen kouraisu ennen lopullista hiljentymistä? En toki yleistä.

Inkan tarinassahan oli glorifiointi kaukana, mutta se on karu fakta, että itsemurhan  taustalla on aina valtavia ongelmia. Jouduin tällaisten asioiden äärelle hyvin nuorena enkä saanut apua mistään. Ainoa asia, jonka tiedän Inkankin tapauksessa, on se, ettei itsemurha ole kenenkään läheisen syy sillä kukaan muu ei sitä päätöstä tee kuin tekijä itse. Syyllistäminen kirjeissä tai jäähyväisissä saattaa olla vain se viimesijainen keino näyttää epätoivoisella tavalla kaapin paikka, kun mikään muu ei enää sairaassa vallankäytössä tehoa. Läheisen syyllistäminen itsemurhasta ei ole millään tavalla tervettä ja se on äärimmäisen traumatisoivaa.

Inkakin oli verrattain nuori kokemaan mitään tällaista, kun itse olin vasta 14-vuotias. Toisaalta onko kukaan riittävän vanha saati valmis käsittelemään näin raskaita teemoja omissa lähisuhteissaan?

Olin juuri aloittanut yläasteen, kun tapasin Ilkan. Ilkka oli minua pari vuotta vanhempi, melkoisen kapinahenkinen ja liikuskeli muutamapäisessä poikalaumassa silloin kun sattui olemaan koulussa. En kerro Ilkasta tarkempia yksityiskohtia, ettei häntä tunnista, enkä halua parjata häntä enempää, mutta aidosti ihmettelen teini-minäni parinvalintaa – hän ei edusta mitään sellaista, mitä arvostaisin silloin tai koskaan, mutta rakkaushan tekee sokeaksi..? Ilkan koulumotivaatio oli jotain nollan ja ei kiinnosta välillä. Hän lintsasi niin paljon, ettei lopulta suorittanut ollenkaan peruskoulua loppuun, hän varasti työnantajaltaan rahaa ja käytti alkoholia suuria määriä. Joskus hän kokeili tuuriaan survomalla sakset kuvisluokan pistorasiaan yllytyksestä, osteli pornolehtiä vain välttääkseen luuserin maineen ja kerrankin hän soitti suutaan niin kauan että sai toisen suuttumaan. Kuulemma nenästä tuli paljon verta, mutta hän halusi nähdä kuinka kauan hän voi aukoa naamaansa. Osasi hän myös olla asiallisesti ja kunnollinen, hallitsi käytöstavat ja osasi keskustella niin halutessaan, mutta yleisesti ottaen hän oli jotain kävelevän ongelmapesän ja luotettavasti epäluotettavan väliltä.

Tutustuimme koulun discossa, jonka hänen luokkansa järjesti. Koko jutusta oli romanttisuus kaukana, mutta pistän nuoruuden piikkiin sinisilmäisyyteni mitä koko touhuun tuli. Ilkka oli sen illan kännissä kuin apina ja hänen kaverinsa estivät häntä lopulta lähtemästä ajamaan siinä kunnossa. Kuulin myöhemmin, että hän oli yrittänyt lähteä etsimään minua, koska olin kadonnut paikalta ilmoittamatta. Pikakelauksella discoillasta kerrotakoon, että siitä tuli silti ensimmäinen seurustelusuhteeni, joka eteni salamannopeasti, sai melko outoja piirteitä Ilkan ongelmien vuoksi ja päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Olin rikki kaikesta vuosia, mutta syy ei ollut niinkään särkynyt sydän kuin Ilkan ongelmista kumpuava manipulointi, joka muuttui tappavan vaaralliseksi.

”Itsetuhoinen saattaa alkuvaiheessa puhua asiasta, mutta on hyvin tavallista, että juuri ennen tekoa hän salaa sen muilta. Näin kenelläkään ei ole ollut mahdollisuutta puuttua asiaan”, Isometsä sanoo.

Kultainen ysäri, sinua en kaipaa miltään osin.

Mielenterveyspalvelut olivat aikanasi aivan nollissa, lama näytti mihin pystyi ja se osoitti voimansa perheissä alkoholismina, tapasairauksina ja oireiluina, kouluissa säästötoimenpiteinä ja asenneilmastona. Tässä tarinassa nimittäin pitää huomioida, että tapahtumat sijoittuvat 90-luvun loppuun, jolloin tuntui olevan aivan normaalia, että alaikäiset tupakoivat ja joivat viinaa kuin miehet, eivätkä aikuiset kaivanneet heitä kotiin oman humalatilansa takia. Oli myös varsin tavallista, että varsinkin pojat riekkuivat kylillä aamu neljään kun tyttöjen piti lähteä kiltisti kotiin. Poliiseja ei tietenkään kiinnostanut ellei teini oksennellut tai sillä ei ollut enää juotavaa, jota kaataa maahan. Sen vuoksi kiitän 2010-lukua, olet raikas tuulahdus tiukkapipoisilta tuntuvine asenteinesi mitä tulee nuorten alkoholinkäyttöön, perheolosuhteisiin ja mielenterveyspalveluihin, koska nykyisin tuo kuvaamani ei ole enää kenenkään mielestä siistiä.

Ilkka tuli uskovaisesta perheestä, vaikka se ilmeni kautta rantain, eikä hänen käytöksestään pystynyt päättelemään oikein mitään kytköksiä kristittyyn meininkiin. Sain tietää siitä vasta kun hänen äitinsä kertoi siitä, ja se selitti hänen ja Ilkan valtavat riidat, joita heillä oli. Ilkka nimittäin kokeili rajojaan onnistuneesti kaikin tavoin ryypiskelemällä kuin sieni tai ajamalla skootterilla niin holtittomasti, että sai sakot vanhempien iloksi unohtamatta sitä ammattilintsaamista – oikein mallikasta uskovaisen perheen pojan käytöstä, ellen sanoisi.

Ilkan ongelmat tulivat ilmi ajallaan, vaikka aluksi elimme vaaleanpunaisessa kuplassa johon ei mahtunut sen enempää ongelmia kuin muita ihmisiäkään. Kuitenkin viikkojen vieriessä alkoi ilmetä Ilkan epäsosiaalisuus. Hän ilmaisi siekailematta häpeävänsä minua, joten emme tavanneet kertaakaan kavereitamme yhdessä. Koska Ilkka halusi aina olla kanssani, en myöskään saanut tavata muita yksin. Missään julkisilla paikoilla emme kävelleet käsi kädessä, ja Ilkka lähti aina varmuuden vuoksi eri aikaan eri kautta ”välttääkseen päänaukomisen”. Nyt jälkikäteen ajateltuna en ymmärrä itseäni, miksi jäit tuollaiseen? Toisekseen hoksasin hyvin pian, ettei Ilkalla ollut varsinaisesti kavereita. Hänellä oli vain ihmisiä, joiden kanssa hän joi, ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän häntä vastaan tai hän oli heille katkera jostain.

Ensimmäiset viikot Ilkan kanssa menivät siivillä, ennen kuin yhtenä iltana syöksysuhdanne alkoi kuin taivaalta putoava meteori ja vauhti vain kiihtyi ennen rysähdystä. Tilanteeseen astui epämiellyttävä, kaikinpuolin sairas kuvio, jossa oli uhkailua, kiristystä ja painostusta, mutta se alkoi vaivihkaa varkain  – niin kuin se alkaa aina.

Ilkka sai yhtäkkiä hirveän ahdistuskohtauksen ilman mitään näkyvää tai ilmiselvää syytä. Osaan edelleen nimetä sen kyseisen ajankohdan, ja tuosta hetkestä se kaikki lähti lipsumaan kummalliseen suuntaan. Kohtauksen hetkellä Ilkka tuntui unohtuvan jonnekin kauas, ja hän jäykistyi fyysisesti moneksi minuutiksi paikoilleen. En saanut häneen mitään kontaktia, vaikka yritin puhua tai kysellä häneltä mikä on hätänä. Lopulta Ilkka vain sanoi: ”Mä näin miten mä seisoin sillalla – ja siinä näyssä mä hyppäsin, vaikka oikeasti mä en hypännyt.”

Tajusin vasta myöhemmin, missä olin nähnyt hänet vuotta aiemmin ennen kuin tapasimme. Olimme ajaneet autolla pariin otteeseen sen sillan yli jossa hän oli ollut, ja muistan nähneeni teinipojan, joka oli jättänyt skootterinsa sillanvarteen ja seisoi katsellen alas kaiteelta sen korkeimmalta kohdalta. Hän seisoi siinä aika pitkään, koska ohituksillamme oli useampi tunti väliä – ennen kuin kolmannen kerran ohittaessa hän olikin jo kadonnut.

Kohtauksen mentyä ohi vein Ilkan keittiöön syömään. Kundi nakersi näkkileipää todella väsyneenä, enkä ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse. En saanut kertoa sivullisille mitä hän oli kokenut, enkä toisaalta osannutkaan. Vasta nyt, jälkiviisaana tiedän, että hän kärsi paniikki- ja pelkotiloista, joihin yhdistyi voimakas mitä jos- henkinen kuolemanpelko ja itsetuhoisuusvietti, joka vuorotteli ajoillaan elämänhalun kanssa. Tuolla hetkellä hän oli uupunut paniikkikohtauksen takia, enkä usko että hänkään oli sen paremmin perillä itsestään kuin me muutkaan. Siihen aikaan ei ollut nettiä eikä keskustelupalstoja, joilta käydä kysymässä mitä tehdä omituisia sopertavan poikkiksen kanssa saati netin terveyskirjastoa, josta tutkia tietoa ensihätään itsetuhoisuuden fantasioinnin lopettamiseksi. Oli vain kuulopuheet, oman elämänsä hoitajat ja joitain kirjoja, joista ei saanut vastausta kysymyksiin, vaan yleisluontoisen kuvauksen ongelmista. Oli toki nuorten auttava puhelin, joka oli auki vain silloin tällöin ja jos oli valmis puhumaan lankapuhelimessa koko perheen kuullen.

Kohtaus jäi ainoaksi, mutta normaalia nuorten seurustelua meillä ei tuon illan jälkeen enää ollut. Toisaalta se ei ollut normaalia missään vaiheessa, vaan koppiin sulkeutunutta yhdessä olemista ilman mitään tekemistä. Ilkka oli mustasukkainen ajankäytöstäni, ja jos ehdotin menoa lähikaupunkiin, hän suuttui. Ilkka halusi entistä enemmän eristäytyä kaikista, ja hän pakotti minut linstaamaan kanssaan. Hän jätti normaalilla luokallaan opiskelun kokonaan väliin, ja hänen syynsä lopettaa koulu oli se, että hän halusi välttää vastuun lintsattujen tuntien korvaamisesta. Lisäksi hän ei ”jaksanut kuunnella sitä suunsoittoa”. Näin kerran kun hän paukkasi raivoissaan rehtorin kansliaan ja selitti minulle miten meni hermot. Tiesin, että Ilkkaa kiusattiin, mutten osannut auttaa häntä.

Yhtäkkiä eräänä iltana Ilkka kertoi minulle kaiken. Hän selitti miten mietti joka aamu, miten tämä olisi viimeinen kerta kun hän käy suihkussa, ajaa pois kotipihasta, ja miten tämä on viimeinen kerta kun hän tulee kouluun. Hänen ajatuksensa kiersivät joka aamu samoja reittejä, kerta toisensa jälkeen ja joka ilta hän pettyi kun ei ollutkaan pystynyt tappamaan itseään. Hän kertoi erilaisista tavoista yrittää itsemurhaa, joita hän oli kokeillut tuloksettomina. Hän oli kokeillut tukehduttaa itsensä, mutta oli herännyt joka kerta tajuttomuudestaan. Hän oli seissyt sillalla, muttei ollut uskaltanutkaan hypätä. Hän oli ajanut silmät kiinni, mutta viime hetkellä avannut ne ja korjannut ajoradan välttääkseen törmäämisen rekan tai henkilöauton kanssa. Hirttäytyä ei uskalla, juominen ei kannata, koska se saa vain oksentamaan ja pillereitä hän ei halunnut ottaa. Eniten hän pelkäsi vain joutuvansa letkuihin ja pyörätuoliin lopuniäkseen, joten siksi hän suunnitteli tekoaan edelleen huolella.

Keskustelu oli hämmentävä. ”Sitten kun olen tappanut itseni, niin kuvittele että olen muuttanut jonnekin kauas”, hän sanoi minulle lopuksi kun itkin voimattomana.

Ehdotin hoitoon menoa. ”Ei”, hän sanoi suoriltaan. Hänelle ei kelvannut kukaan psykologi tai psykiatri, oikeastaan kukaan ei voisi auttaa häntä. Hänellä oli niin erikoislaatuisia ongelmia, ettei hän löytäisi ketään niin hyvää ammattiauttajaa. Hän ei halunnut mitään nuorta, koska sillä ei olisi kokemusta ja hän ei haluaisi mitään vanhaa, koska ne ei tajua vanhanaikaisuuden takia mitään. Viimeisenä ennen kotiinlähtöään sinä iltana hän kysyi minulta: ”Miten korkea tuo vastapäinen kerrostalo on?”Luulin hänen vitsailevan.

Totta kai Ilkka muisti mainita minulle kun sanoin, että puheensa ovat varsin synkkiä: ”Tiedätkö että masentuisin pahasti jos jättäisit mut”.

Nyt osaan suhtautua tuohon kaikkeen osittain huomionhakuna, osittain siten, että tuo oli ehkä persoonaallisuushäiriöisen ihmisen oikuttelua. En tiedä hänen diagnoosiaan, mutta vakavasti häiriintynyt hän oli, siitä ei päästä mihinkään. Tuokin keskustelu tuli sen jälkeen, kun meillä oli ollut sanaharkkaa. Sen ainoan kerran, kun meillä oli.

Olin niin nuori, että mukauduin melkein kaikkeen mitä hän määräsi ja haistelin kaiken aikaa ilmanalaa suuttumisen varalta. Mitään läppää ei uskaltanut heittää, ettei hän suutu ja poistu ovet paukkuen. Kerran soitin haparoiden hänen äidilleen Ilkan puheiden takia, mutta hänen äitinsä sanoi, että olin liian kiintynyt hänen poikaansa ja jumala ei salli itsemurhaa ja tästä johtuen hänen poikansa ei tee sitä. Ihanko totta, ajattelin hirtehisesti, koska Jumala ei salli myöskään ryyppäämistä ja silti poikasi on nuppi turvoksissa harva se viikonloppu. En sanonut sitä ääneen kuitenkaan.

Huomasin Ilkassa itsetuhoisuuden lisäksi toisenkin piirteen: hän ei kestänyt minkäänlaista vastaansanomista tai kritiikkiä. Uskalsin myöntää itselleni hiljaisuudessa, että hänen kokemansa vakava koulukiusaaminen saattoikin olla ylimitoitettua reagointia ihan normaaliin kanssakäymiseen. Tiesin silti, että joukossa oli niitäkin jotka ärsyttivät kaikkia herkästi suuttuvia tahallaan, koska osa tunnusti suoraan tekevänsä sitä. Mutta Ilkan mukaan kaikki kanssakäyminen oli hänen mukaansa kiusaamista. Ihmettelin miksi sitä olikin hänen kohdallaan niin paljon, ennen kuin huomasin, että helläkin vitsailu oli maata kaatava juttu, vaikka hän saattoi itse vittuilla maailmaääriin tai aukoa päätään hyvin henkilökohtaisistakin asioista. Hän suuttui, jos häntä ohjeisti jostain, eikä hän sietänyt tosiasioiden esille ottamista. Jos hän jäi kiinni riparilla lunttaamisesta ja joutui uusimaan kaikki kokeet, hän mielummin nosti hirveän metelin kuin olisi suosiolla vain suorittanut ne uusiksi. Jos hän olisi kaatanut maidon pöydälle ja joku olisi käskenyt häntä pyyhkimään jälkensä, hän suuttui kohtuuttomasta rangaistuksesta. Kun opettajat muistuttivat, että hän saa nelosen liikunnasta jossei ole käynyt tunneilla koko syksynä, niin hänen maailmansa murtui, hän veti pinnat eikä hän yrittänytkään tehdä asialle mitään.

Toisaalta en tiedä mikä oli syy ja seuraus ja miten päin ne menivät, sillä ysikytluvulla ei neuvoteltu teinien kanssa mistään. Heitä paiskottiin henkisesti seinille, ja teinin manipulointitaidoista pitkälti riippui miten pitkälle hän pääsi opettajien kanssa. Muutuimme välittömästi kusipäiksi, kun avasimme ensimmäisen kerran ovet siihen kouluun, ja se leima säilyi joidenkin niskassa siitä huolimatta, että ovi suljettiin viimeisen koulupäivän jälkeen ja omalla käytöksellä ei ollut mitään merkitystä kohtelun kannalta. Opettajat eivät tulleet vastaan, keskustelleet kohteliaasti tai kyselleet edes kuulumisia. Toki käytävillä oli pieni pärstäkerroinvaraus, mutten myöskään kuulunut heihin. Kun opettajien sanasta ei tullutkaan lakia tai tuli nokkapokkaa jostain aivan mitättömästä, seuraukset tuntuivat kyllä numeroissa joskus kohtuuttomastikin. Oli aika yllätys saada kokeesta 9 1/2 ja nähdä todistuksessa kutonen eikä sitä pystynyt selittämään muulla tavoin kuin kasvokertoimella.

Teinisuhteemme kliimaksi tuli siinä, kun Ilkka otti ensimmäisen kerran esiin sen, mitä hän oli ajatellut ensitapaamisestamme lähtien.

Kuuntelin sydän pamppaillen. Ilkka selosti, miten oli huomannut, ettei minullakaan ollut elämälleni suuntaa ja olin yhtä toivoton tapaus kuin hänkin. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tuonut enää iloa, joten hän oli päätellyt, että olisin hänelle sopiva. Tietänkään puolta vuotta aiemmin tapahtuneella isän kuolemalla ei ollut tekemistä mielialani kanssa, mutta Ilkka jätti sen tietoisesti mainitsematta.

Tässä kohtaa keskustelua järkytyin, koska hän jatkoi kuin olisi suunnitellut kesälomamatkaa Espanjaan. Olin ajatellut, että olisin hänen sydämensä valittu ja blablabla, mutta vaaleanpunaisen sydänmössöilyn sijaan hän kylmän lakonisesti lateli suunnittelmia yhteismatkasta tuonelaan.

Hän oli valinnut meille paikan. Se olisi valtatien varressa oleva kallioleikkaus. Hyppäisimme sieltä yhdessä, käsi kädessä, ja se olisi hetkessä ohi. Hän saisi vihdoin ansaitsemansa rauhan. Hän halusi kuolla, mutta ei uskaltanut tehdä sitä yksin, joten hän ajatteli jos tulisin hänen tuekseen mukaansa. Pääsisimme iltapäivälehtiin, ja me näkisimme kyllä kuolemamme jälkeen mitä meistä kirjoiteltaisiin. Hän oli ajatellut tätä jo kauan, mutta halusi valita oikean hetken sanoa siitä ääneen ja nyt aika olisi kypsä kertomiseen ja kuolemiseen. Kun sanoin läpällä uskomatta korviani: ”No ainakin olisimme ikuisesti yhdessä”, niin hän painotti tosissaan: ”Ikuisesti!” Hän fantasioi, miten tapaisin taas isäni ja hänkin tapaisi äijän viimein.

Yritin vastustella hienovaraisesti. Kysyin häneltä, oliko hän täysin ajatellut seurauksia. Se olisi lopullista, olisi mahdollista tehdä muutakin.

Ei.

Se oli ainoa vastaus.

Sen muistan, että se oli ensimmäinen hetki kun opin pelaamaan miesten omilla säännöillä. Ehkä teiniangsteissani ajattelin hetken, että Ilkan esittämä olisi hyväkin idea, mutta se ajatus unohtui nopeasti. Minua pelotti valtavasti, en halunnut kuolla, mutta Ilkka oli taitava puhumaan. Ehkä minun pitäisi mennä mukaan, ehkä pystyisin estämään häntä. Todellisuudessa en tiennyt lopputulosta mitenkään. Toisaalta jos jotain lupaa, ne on pidettävä, vaikka samaan aikaan mietin etten pystyisi siihen kuitenkaan. Joka tapauksessa päätin siirtää huoleni tulevaisuuteen, ja vastasin silmät kirkkaina hämmästyttäen itseni näyttelijäntaidoillani kun henkäisin: ”Tehdään se.”

Ilkka ilahtui kuin olisin suostunut suurin piirtein kosintaan. Hän ilmoitti, että hän ilmoittaa sitten, koska lähdetään mutta hän oli silminnähden iloinen ja helpottunut. Hän ilmoitti valitsevansa meille päivän ja ajankohdan, ja se saattoi olla jo huomenna tai vasta ensi kuussa.

Ilkan lähdettyä kotiin olin hirveissä tunnekuohuissa. Hänen äitinsä haki hänet orjallisesti joka ilta ennen yhdeksää ”koska pojan piti syödä ja mennä ajoissa nukkumaan, jotta jaksaa mennä kouluun”. Katselin ikkunasta kun Ilkka nousi äitinsä tila-autoon ja katosi, ja itse jäin kotiin kummallisten ajatusten kanssa. En tiennyt kenelle puhua, eikä sellaisia oikeastaan ollut. Siihen aikaan ei ollut somekanavia, joissa nykäistä hihasta edes jotain randomia ja vuodattaa capsit laulaen tilannepäivitystä tarvittaessa. Oli vain saldorajalla toimiva puhelin, jonka akunkesto oli ainoa hämmästyttävä ominaisuus, mutta sillä tavoitti vain rajallisen määrän ihmisiä.

Seuraavina päivinä kärvistelin. Pelkäsin koko ajan, että Ilkka tulee repimään minut pois ja se kummallinen välitila muistutti Twin Peaksin waiting roomia.

Yritin pahimmalla hetkellä puhua kavereilleni koulussa, mutta se oli kuin seinille lausuttu kalevalaruno. He eivät tajunneet mitään. Kesken kemiantunnin käännyin ja yritin kertoa hiljaa tapauksesta, onnistumatta.

”No katso ensin kun se hyppää ja tuu sen jälkeen takaisin. ”Ai se kuolikin jo””, sanoi toinen heittäen typerää huumoria perään.

”Ihan sama”, sanoi kolmas.

Samat ihmiset olivat kahta vuotta myöhemmin kundin hautajaisissa, että kauaskantoiset olivatkin puheet heillä.

Kyseinen suuri päivä tuli seuraavalla viikolla. Ilkka oli survonut reppunsa luokkani ulkopuolella olevaan roskikseen ja siinä luki kuulakärkikynällä kirjoitettuna: ”Tule alas klo 10:00”. Löysin hänet koulun aulasta odottamasta minua, ja hän käyttäytyi kuin maansa myynyt tilallinen, vaikka samaan aikaan hän oli kuin maistraatista ajan varannut poikaystävä.

Seuraavat tunnit olivat piinallisia. Muistan vain sopertaneeni itkusta turvonneena koulun pihalla, että ehkä olisi vielä toivoa. Yritin puhua häntä lopettamaan, mutta mikään ei tehonnut. Kaksi hänen luokkalaistaan poikaa kävelivät ohi, ja heitä nauratti itkemiseni. Muistan edelleen sen vittumaisen virneen, joka heillä oli ja toinen taisi matkia itkuani. En välittänyt siitä, vaan kaikki keskittymiseni oli Ilkassa, joka ei tuntunut edes kuuntelevan. Yritin vielä, ja sanoin etten voi elää ilman häntä. Ilkka vastasi, että sen vuoksi parempi että tulisin hänen mukaansa. Kaiken huipuksi hän täsmensi tunnelmiaan kertomalla, miten häntä masensi sekin, ettei päässyt kursseista läpi ja jos hän parantaisi tuloksiaan, hän joutuisi silti jäämään kertaamaan ysiluokkaa – ja siihen hän ei suostu. Koko keskustelu oli absurdi ja koominen.

Rauhallisena käsi kädessä kävelimme kotiini, laitoin teepannun päälle ja kaivoin suklaalevyn kaapista. Ilkka yritti hoputtaa minua.

”Haluan vielä kerran fiilistellä kotona”, sanoin ja annoin veden porista kattilassa.

Seuraavaksi soi puhelin. Opettaja soitti miksi en ole koulussa. En tiennyt mitä vastata, koska Ilkka istui kuuloetäisyydellä. Olisiko opettaja edes uskonut jos olisin kertonut? En vieläkään tiedä sitä, mutten osannut antaa vastausta poissaolooni. Sanoin vain, että tiedät vielä tänään miksi en ole paikalla ja suljin puhelimen. Seuraavaksi soitti äiti, kireänä kuin viulunkieli ja sotavalmiina, koska opettaja oli soittanut hänelle töihin, että miksi en ole koulussa. Hänelle uskalsin väittää vastaan, mutta hänkään ei ollut vastaanottavaisella tuulella.

Kulutin aikaa. Sanoin, että ehkä meidän pitäisi kirjoittaa muutama kirje. Revin päiväkirjastani sivuja ja annoin vihreän kuulakärkikynän laulaa. Kirjoitin Z,C, V:lle, kirjoitin serkulleni, kirjoitin kaikille. Ilkka luki kirjeitäni ja antoi ohjeita mitä niihin pitäisi laittaa, ennen kuin hän suuttui ja sanoi että ihan kaikkea ei kannata kirjoittaa. Mutta minä kirjoitin, haparoivin teinin käsialoin ja annoin mennä painaen niskassa valtava huoli miten päivä päättyisi.

Kävelimme kirjeet repussani ensilumen sataessa Ilkan valitsemaa paikkaa kohden. Matkanvarrella asui kaverimme, ja keksin kysyä voisimmeko käydä sitä kautta. Se kävi Ilkalle. Istuimme terassilla katsellen lumihiutaleiden putoamista, ja se hetki tuntui todella pitkältä ja tyhjältä. Kaverimme saapui pyörällä koulusta ja yllättyi kun istuimme hänen kotitalonsa terassilla, ja hän taatusti näki ettei kaikki ollut hyvin. Yritin kertoa sanattomasti, ettei nyt ole kaikki kunnossa, mutta jos kaveri tajusi, hän ei paljastanut sitä.

Menimme sisään. Kaveri alkoi tehdä normaaleja rutiinejaan, ja itse kärvistelin tulisilla hiilillä. Ilkka meni sängylle pitkälleen, ja sanoi että meidän pitäisi mennä. Hän hoki sitä useaan otteeseen. Kun hän alkoi tehdä lähtöä, kaivoin nopeasti kirjeet esiin ja annoin ne kaverille. ”Hänelle voi näyttää – hän ei kerro.”

Jos kaveri yllättyi, hän ei näyttänyt sitä. Pokerinaamalla hän luki kirjoittamaani, ja voi myötähäpeä niitä teinin tekstejä, mutta ne oli teatterikorkeakoulunarvoinen suoritus sillä hetkellä. Kaverini alkoi jutella kaikkea normaalisti, eikä hänestä voinut päätellä että hän varsinaisesti viivyttäisi lähtöämme vaikka sen hän nimenomaan teki. Joka tapauksessa se taktiikka toimi, ja ajan kuluessa pian Ilkan äiti ja isä alkoivat soitella kukin vuorollaan Ilkalle.

Yhtäkkiä Ilkka luovutti. Kiukuissaan hän kuiskasi minulle, miten olin kussut hommat ja olisi vain lähdettävä kotiin. En toisaalta ymmärtänyt miten äidin töistä pääsy vaikutti hänen ratkaisuunsa, vaikka pudonneet numerot lintsaamisesta olivat ratkaisevin syy tappaa itsensä, mutten sanonut sitä ääneen. Odottelimme enää, että hänen äitinsä tulee kiltisti noutamaan poikansa yhdeksäksi kotiin, ja siinä ennen autoon nousuaan hän sihahti minulle: ”Teen sen silti vielä joskus.”

Seuraavana päivänä koulussa oli vastassa helvetti. Ilkka selvisi kaikesta ehjoin nahoin, mutta itse seisoin saman kaverin kanssa selvittämässä koko päivän poissaoloa. Se kuitattiin naurulla, kun kerroin tapahtumista miksi olin ollut pois tunneilta. ”Jos Ilkka ei ota vastaan apua, niin sitten hän menee pakkohoitoon, mutta poissaolot pitää selvittää.”Se oli opettajan ainoa kanta asiaan, vaikka fiksumpikin olisi tajunnut että tuo on aivan sivuseikka sillä hetkellä. Kaverini kysyi, että olisiko tyyppi edelleen hengissä, jollen olisi jäänyt pois koulusta. Opettaja katsoi häntä, vaikeni ja jatkoi nalkutustaan koulun tärkeydestä.

En ymmärtänyt vuosiin tapahtumien kulkua saati mitään mistä siinä oli kyse. Olin liian nuori, liian tietämätön mistään ja pahinta oli, ettei minulla ollut ketään kenelle kertoa. Kun myöhemmin seurustelin uudelleen, mutta katkaisin suhteen, sain taas itsemurhauhkailuja ja silloin osasin vetää tiukemmat rajat; eksäni humalaisiin itsemurhauhkailuihin suhtauduin sulkemalla puhelimen ja soittamalla hänen vanhemmilleen että hakevat kullannuppunsa pois paikkakunnan junaradan kiskoilta istumasta, siinä se. Vanhempansa vähättelivät asiaa ja sanoivat hänen vain oireilevan murrosikäänsä, vaikka poika oli jo parikymppinen. Hän ei tiettävästi tehnyt itsemurhaa, mutten murehtinut asiaa sen koommin eikä tarina kerro hakivatko he milloinkaan poikaansa.

Loppu Ilkan kanssa oli paljon ironisempi. Hän yhtäkkiä jätti minut. Tuosta noin vain, vajaa kuukausi myöhemmin. Oli vaikeaa kuvitella, että sama naama oli yrittänyt maanitella minua mukaan kallioille, ja minulle tuli vasta nyt mieleen oliko se ollutkin hänen ainoa tarkoituksensa minun suhteeni – tai jopa heittää vain minut alas nähdäkseen mitä tapahtuu. En tiedä. Ilkka selitteli vaivalloisesti, miten hänestä on tuntunut tältä jo pidempään, oikeastaan aika kauan. Ennen viimeisen tapaamisemme loppua Ilkka sanoi, että se on ihan sama eroammeko nyt vai myöhemmin, koska hän kuolee kuitenkin lähiaikoina. Siinä vaiheessa tajusin miksi sinä suurena päivänä hän jäi vetkuttelemaan kaverini luokse, kun hänen moponsa alkoi löytyä siltä pihalta harvase päivä eikä kaverini suostunut määrittelemään mikä heidän meininkinsä oli. Ilkka alkoi suhtautumaan minuun ylimielisesti, huusi minulle kurkku suorana kuin suurikin kuningas ”Pää kiinni” kun näin hänet yhden ainoan kerran koululla ja erehdyin mainitsemaan siitä. Ihan hetkessä Ilkasta tuli pahin koulukiusaajani, koska hän alkoi levitellä perättömiä mitä nöyryyttävämpiä juttuja minusta ja käyttäytyä kuin olisin pahinta saastaa. Muistan miten hän mainosti aina kun tulin samaan tilaan miten hänen on pakko lähteä, kun hän ei pysty olemaan samassa paikassa kanssani, vaikken edes huomannut häntä mitenkään. Hän myös poistui dramaattisesti mestoilta kesken lauseen jos tulin lähettyville. Se teatteri oli hupaisaa, joskin täysin tarpeetonta.

Kun pari vuotta myöhemmin Ilkka onnistui itsemurhassaan, kuulin spekulaatioita, jotka olisivat naurattaneet jollen olisi ollut niin vihainen. ”Miten niin mukava poika..” ”Ei se itsemurha ollut.” ”Korkeintaan vahinko.”Moni alkoi välittömästi glorifioida häntä, ja moni tiesi varmaksi tapahtumista, vaikka heillä ei ollut hajuakaan mistä he puhuivat. Itse halusin vain kertoa, mitä Ilkka tarkalleen ottaen teki ennen kuolemaansa, mutta pidin pääni kiinni kokemuksesta.

Jos olin yrittänyt tehdä asialle jotain, niin se kaikki teilattiin teinin ikävänä tai vinkumisena; Ilkan äiti ei uskonut, vaan hän vetosi että olen vain  ylikiintynyt hänen rakkaaseen poikaansa. Opettajat suhtautuivat asiaan yliolkaisesti tai eivät vain osoittaneet millään elkeellä ymmärtäneensä, vaikka he saattoivat vaahdota ongelmistani tai Ilkan käytöksestä. Nykyisin kai tehdään automaattisesti lasu jos vähääkään ilmenee mitään vastaavaa, mutta tuolloin kaikki tiet nousivat pystyyn. Olisin kaivannut hirveästi keskusteluapua, jotain aikuisen tai ammattilaisen järkeistystä tapahtumille, koska en vieläkään tiedä mitä olisi tapahtunut jos Ilkka olisi saanut minut vedettyä mukaansa kallioille. Nyt ymmärrän mitä se tarkoittaa, kun sanotaan, että ongelmallinen ihminen putoaa pohjalle ja vetää läheiset sinne mukanaan. Kukaan ei saanut apua, koska paikkakunnallani ei ollut sellaista tahoa jolle avautua. Lama vei ja laama söi, vai miten joku lurittelikaan kun terveyskeskukset suljettiin heinäkuiksi.

Ehkä suurin haistavittu tuli Ilkan hautajaisten aikoihin. Koska olin vain ex-tyttöystävä, kantaani ei oltu kuunneltu ja minullahan ei ollut enää mitään väliä, vaikka olin jo kertaalleen hänen kuolemansa estänyt ja melkein joutunut hänen mukaansa. Hautajaisiini toimittamaa kukkaa ei oltu otettu vastaan eikä adressiani luettu – toisaalta tajusin myöhemmin, että exäni äiti oli saattanut ottaa nokkaansa, koska olin varoittanut häntä. Koska hän tiesi totuuden, silti hän kaunisteli kaikille Ilkan kuolemaa onnettomuudeksi.

xoxo

Henkka

Ilkan nimi muutettu.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *