#goodvibesonly ei palvele ketään

Olen opiskellut kohta kaksi vuotta journalismia. Vähän aikaa sitten eräs henkilö tokaisi juttelumme lomassa, että: ”Tehkää te tulevat journalistit sitten niitä sellaisia iloisia ja positiivisia juttuja.” Häntä harmitti, että media on nykyään niin täynnä kaikkea vihaa ja surua, josta tulee vain paha mieli.

Vaikka ymmärsin ja ymmärrän toisaalta, mitä hän tällä tarkoitti, teki mieleni astua pari askelta taaksepäin. Kommentti huolestutti. Ja jopa ärsytti vähän. Ilman, että kuulostaisin hänen mielestään ihan hirveältä pessimismiin taipuvalta ilonpilaajalta, minun oli vaikea vastata mitään kovinkaan kummoista. Totesin vain pyyntöön lyhyesti jotain sen suuntaista, että mielestäni kaikille tunteille täytyy antaa tilaa – ei vain niille kaikista kivoimmille. Jäin kuitenkin pureskelemaan asiaa mielessäni pidempään ja ymmärsin, mikä minua saadussa kommentissa härnäsi.

En kuitenkaan nyt aio ottaa kantaa asiaan journalistisesta näkökulmasta sen kummemmin, kuin että kauheista, kipeistä ja surullisistakin asioista on uutisoitava. Ei kaikista uutisista tai artikkeleista ole tarkoituskaan tulla hyvä mieli. Piste.

Se mikä jäi sen sijaan enemmänkin pohdituttamaan oli kysymys siitä, että kenen kaikkien ja millaisten tunteiden ääni jäisi meiltä kokonaan kuulematta, ellei niitä tuotaisi yleiseen keskusteluun? Tai onko niille ”negatiivisille tunteille” lainkaan sitten edes tilaa missään muuallakaan? Edes omassa elämässä tai lähipiirissä? Mikä kaikki tärkeä ja kaunis jää ymmärtämättä, kun toitotetaan good vibes only, joka jonkinlaisena trendinä sulkee ulkopuolelle kaikenlaiset muut vibat?

Vierastan sitä ajatusta, että osa tuntemistamme asioista olisi jotenkin negatiivisia tai huonompia. Kaikilla niillä ikävältäkin tuntuvilla tunteilla on myös tehtävänsä. On ihan täysin okei tuntea itsensä ahdistuneeksi, rikkinäiseksi, hukassa olevaksi tai vihaiseksi. Ne eivät määrittele meitä sen kummemmin, kuin sekään, että tunnemme iloa, helpotusta tai kiitollisuutta.

Tunnistan itselläni olevan tavan taipua helposti ahdistukseen ja asioiden jatkuvaan pyörittelyyn. Välillä on aikoja, jolloin mieli tuntuu olevan niin sotkussa, että on vaikea olla. Silloin tulen levottomaksi, lamaantuneeksi, surulliseksi tai poissaolevaksi.

Yksi asia, jonka olen vuosien varrella oppinut on se, että ihan kaikkein vähiten tähän huonoon oloon tepsii tekohymyn virittäminen, tunteiden sensuroiminen ja hiljaisuus. Se, että ikinä sen kummemmin käsittelemättä vain työntää ne inhottavana näyttäytyvät möröt syrjään ja korvaa tilan tekemisellä, itselleen valehtelulla ja karkuun rimpuilulla, ei ole koskaan toiminut. Uskokaa pois, olen yrittänyt kyllä.

Epäaito tsemppiasenne ja todellisten tunteidensa tukahduttaminen voi kyllä auttaa suoriutumaan eteenpäin. Positiivisten mantrojen hokeminen ja hyvien vibojen kalasteleminen ei kuitenkaan pidemmällä aikavälillä vienyt niitä huonolta tuntuvia tunteita pois. Ne vain kasaantuivat ja muodostivat uusia kerroksia. Loppujen lopuksi jokainen niistä oli yhä olemassa – piilotettunakin.

Sen sijaan pysähdyin. Ja pysähdyn yhä uudelleen ja uudelleen tarkastelemaan kaikkea sitä, mitä on pään sisään kertynyt, itseäni, muita ihmisiä tai tilannetta arvostelematta.  Sanon tunteita ääneen, kirjoitan niistä, itken niitä, hengitän niihin. Ei ole ehkä mitään pelottavampaa kuin se. Ja samalla en usko, että on olemassa toisaalta mitään suurempaa palvelusta, minkä itselleen voi elämänsä aikana tehdä.

Sen tehdessämme me myös samalla annetaan muille lupa tuntea ihan kaikki. Se on sanaton viesti siitä, että all vibes welcome.

 

 

 

<3

Saara

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *